Metro - koko perheen piknikjuottola

Muutin maaliskuussa takaisin Stadiin 2,5 vuoden hämäläisyyden jälkeen, vaikka vannoin aikanaan, etten koskaan muuta tänne takaisin. "Never say never" piti siis taas paikkansa. Opiskelin Hämeessä uuden ammatin ja suunnitelmiini kuului vaihtaa alaa, mutta en ole vielä onnistunut pääsemään eroon punaisesta orjuuttajasta. Työmatkan kannalta olisi ollut kestämätöntä asua Hämeessä ja käydä täällä pääkaupunkiseudulla töissä ilman autoa, sillä vuorot alkavat niin aikaisin tai loppuvat niin myöhään, ettei kulkuyhteyksiä välttämättä ole.

Yksi motivaatiotekijä muuttaa pois vuonna 2007 pois Stadista oli tietenkin sopivan opiskelupaikan löytyminen, mutta suurelta osalta siihen vaikutti myös se, että olin kurkkuani myöten täynnä Helsingin spurguja - niistä aiheutuvista aistihavainnoista kun ei pääse täällä eroon juuri missään. Kun puhun spurguista, en tarkoita kaikkia alkoholisteja: alkoholisti on tavallaan luokka, kun taas spurgu on alkoholistin heimo tai laji. Spurgulla en itse tarkoita kaikkia epäsiistejä alkoholisoituneita ihmisiä vaan lähinnä röyhkeitä, sotkevia sekä laeista ja muista ihmisistä piittaamattomia julkijuopottelijoita. Spurgu useimmiten onkin trendien mukaan pukeutunut nuori aikuinen, joka kuvittelee koko maailman katsovan ihastellen hänen orastavaa päihdeongelmaansa. Spurgulle on täysin normaalia juoda olutta päivittäin ja julkisesti kaikkialla, missä hän ikinä kulkeekin: kadulla, metrossa, bussissa, kauppakeskuksessa, elokuvateatterissa jne. Olutta litkivät spurgut eivät tietenkään pidä itseään edes alkoholisteina, sillä "oluthan on vain virvoitusjuoma".

Kun aloitin metrojunankuljettajan työt kymmenisen vuotta sitten, oli muiden kuin "metsien miesten" ryypiskely junissa ja asemilla rajoittunut pääasiassa perjantai- ja lauantai-iltoihin. Sunnuntain koittaessa alkoi rauhallinen jakso, jota kesti seuraavaan perjantaihin asti. Kymmenessä vuodessa on kuitenkin ns. tavallisten metromatkustajien suhteessa alkoholiin tapahtunut merkittävä muutos, eli sitä nautitaan häpeilemättä ja muiden matkustajien oikeuksista piittaamatta. Erityisesti nuoret aikuiset kulkevat nykyisin päivittäin avatut oluttölkit käsissään asemilla ja junissa: usein tölkin avaamista oikein säästellään siihen asti, että päästään ensin metroon mukavasti istumaan. Lakeja arvossa pitävänä kansalaisena en voi ikinä ymmärtää, miksi ihmisten on annettu pyyhkiä järjestyslailla p****ttään; sanktioita ei seuraa juuri kenellekään, eikä poliisi vaivaudu niitä juuri edes antamaan. Ihmiset ostavat ja juovat päivittäin yhä suurempia määriä nk. mietoja alkoholijuomia ja tämä näkyy myös metrosta löytyvien tyhjien olutpakkausten koossa. Enää ei juuri kukaan kanniskele sixpackejä, ja mäyräkoiratkin ovat käymässä harvinaisemmiksi. Nykysuosikki olutlaatikko vaihtuu kai pian pyörillä perässä vedettäväksi tynnyriksi, johon mahtuu taas tuplasti enemmän juotavaa.

Metrojunankuljettajan aistikokemukset 
vastaavat pullonpalautuspisteenhoitajan, baarimikon tai jäteautonkuljettajan kokemuksia.
Matkustajien lisääntynyt juopottelu näkyy ja haisee metrojunien lattioilla. Roskat,
tupakantumpit, ruoantähteet ja olut tekevät lattioille ja penkeille kuvottavan cocktailin, joka pahimmillaan valuu oven ali ohjaamon puolelle. Erityisesti viikonloppuiltaisin ohjaamoon tunkeutuu usein myös tupakansavu, sillä oluen liuottamilla aivoilla on luontevaa sytyttää tupakkakin missä tahansa. Jos metrossa ei kulkisi yhtään ammattimaista pullonkerääjää ja kaikki tyhjät pullot tai tölkit jäisivät metrojunan lattialle, loppuillasta matkustajat joutuisivat kirjaimellisesti kahlaamaan niiden seassa. Ehkäpä olisi hyvä, että olutpullot ja -tölkit olisivat pantittomia, niin näkisimme ympäristössämme konkreettisesti "eurooppalaisen" juomakulttuurimme luonteen. Monissa Helsingin ravintoloissa on - ehkä syystäkin - korkeat sisäänpääsyikärajat ja kalliit hinnat, joten janoiset parikymppiset ovat tehneet metrosta oman piknikravintolansa. Piknikravintolaan voi hakea marketista tarjouskaljansa, eikä siellä ole ahdistavaa pokea kiusaamassa, jos tekee mieli heittää olut vaikkapa seinään tai tupakoida. Tämän vuoksi metron paikka piknikravintolana tai ns. pohjienjuomispaikkana on saavuttanut suuren suosion. Viikonlopun myöhäisistä junista on joskus vaikea löytää matkustajaa, jolla ei olisi avattu alkoholijuomapakkaus kädessään.

Mutta, mutta. Emmehän me stadilaiset ja suomalaiset halua tietenkään asua "pohjoiskoreassa", joten silmäilemme suu vaahdossa markettien oluttarjouksia, ostamme alkoholijuomia mahdollisimman paljon ja kuvittelemme, ettei tällä vapaudellamme ole hintalappua. Eläkäämme siis kuin viimeistä päivää!

Tenumummon valikoivat jalat

Noin pari viikkoa sitten huomasin Ruoholahden kääntöraiteella ajopäätä vaihtaessani vaunussa istuvan vanhemman naishenkilön, jonka olin jo nähnyt paria päivää aiemmin junassa. Nainen raakkui karhealla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa. Liekö puhunut vastapäisellä penkillä istuvalle vihreänuttuiselle maahiselle, mene ja tiedä.


Naisesta näki, että viina on maistunut, ja ilmassa leijui voimakas virtsan, pesemättömän hien ja lian haju. En tilannut vartijoita poistamaan häntä, koska todennäköisesti hänellä ei ollut muuta lämmintä oleskelupaikkaa ja koska hän ei ryypiskellyt vaunussa.


Kun pääsin Mellunmäkeen ja olin vaihtamassa jälleen ajopäätä, huomasin mummon pistäneen vaunussa tupakaksi, mikä ei ole kovinkaan harvinaista metrossa nykyisin. Järjestyssäännöillä ja lakipykälillä kun ei ole hurlumhei-hälläväliä-yhteiskunnassamme merkitystä edes monelle terveelle, saati sitten syrjäytyneille. Marssin vaunuun, tempaisin mummolta sätkän huulesta ja tartuin häntä käsipuolesta taluttaakseni hänet pihalle. Vasta tuolloin haistoin koko karmeudessaan mummon Au naturelle-deodorantin huumaavan löyhkän.


Kuinka ollakaan, yrittäessäni auttaa hänet jaloilleen tenumummo tarttui toisella kädellään ikkunan alla olevaan kahvaan ja hangoitteli vastaan. Jouduin vääntämään käden irti kahvasta ja otin häntä kainaloista kiinni vetääkseni hänet pihalle. Hänen jalkansa olivat tietenkin löysää kefiiriä ja sain vetää hänen koko painonsa aseman penkille. Mummo ei pukahtanut sanaakaan koko aikana. Ennen kuin lähdin kävelemään ohjaamoon päin, kielsin häntä yrittämästä takaisin junaan sisälle. Ohjaamoon mentyäni huomasin sivupeilistä, että hetkellisen raittiissa ilmassa istuskelun jälkeen mummon jalat alkoivat yllättäen toimia ja hän livahti takaisin vaunuun. Samalla huomasin ohjaamon löyhkäävän kammottavalta virtsan ja lian sekoitukselta: haju oli tarttunut virkapuvun päällystakkiin ja käsineisiin.


Palasin takaisin vaunuun poistaakseni toistamiseen naisen junasta. Tällä kertaa olin jo vahingosta viisastunut, enkä koskenut häneen, vaan käskin vain poistua. "Enkä mene!", sanoi mummo päättäväisesti ja tehosti sanomaansa pään liikkeellä. Kuvittelin hänet vastustamassa portsarin poistumiskäskyä Bar Tenukepistä: äänenpaino oli sellainen, että kieltäydytty oli ennenkin. Hetken pohdittuani muistin vartijoiden käyttämän keinon hangoittelevan asiakkaan poistamiseksi ja kantamisen välttämiseksi. Kun ottaa tältä laukun tai vaikkapa viinapullon pois ja vie sen ulos, useimmiten henkilö seuraa omin jaloin ulos noutamaan omaisuuttaan. Otin häneltä laukun ja vein sen ulos penkille, mikä saikin mummon jalat toimimaan jälleen. Saatuani hänet ulos suljin junan ovet kyljessä olevasta luukusta ja menin itse ensimmäiseen vaunuun ulkoa avaimella avattavan, yksittäisen oven kautta. Lähtöaika olikin jo sopivasti koittanut, eikä ovia tarvinnut enää avata kellekään, koska matkustajia ei ollut tulossa junaan.


Pari seuraavaa kierrosta ajoin oksennus kurkunpäässä
vaatteistani lähtevän löykän vuoksi, ja pääsin vasta parin tunnin kuluttua kotiin pesemään virkapukuni. Olisin voinut tietenkin jättää hajupommin vartijoiden hoidettavaksi, mutta olen viime aikoina alkanut boikotoida koko järjestyksenvalvontaa, sillä se toimii niin tehottomasti. Olen kyllästynyt siihen, että miltei kaikesta pitää soittaa ja ilmoittaa. Ennaltaehkäisevä ja oma-aloitteinen valvonta on vain yksittäisen vartijan motivaation varassa: huonosti motivoituneilta ja lusmuilevilta ei jakseta vaatia aktiivisuutta. 


Eräs kollega kertoi minulle myöhemmin nähneensä, että poistamallani mummolla ei ole alushousuja vaan ainoastaan sukkahousut. Hän oli nähnyt mummon nostelevan niitä eräänä päivänä asemalaiturilla. Oksennus tuntui jälleen olevan lähellä kurkunpäätä.