Automaattimetro - veronmaksajan autuaaksitekijä

Metron automatisointiprojekti käynnistyi vuosia sitten HKL:n entisen suunnittelujohtaja Seppo Vepsäläisen märkien fantasioiden pohjalta. Visionäärisissä kirjoituksissaan - etten sanoisi scifi-novelleissa - hän haaveili turvallisuuden, matkustusmukavuuden, joukkoliikenteen houkuttelevuuden ja terveyden lisääntyvän sekä yksityisautoilun vähenevän automaation myötä. Eräs tärkeä seikka, jolla Vepsäläinen myi ideansa kunnallispoliitikoille, oli kustannusten aleneminen, kun kalliista kuljettajista päästäisiin eroon. Siinäpä oikea suunnitteluinsinöörin lempifantasia; Seppo näki itselleen pystytettävän patsasta tulevaisuussa yksityistetyn metroyhtiön pääkonttorin edustalle, vähintäänkin samanlaisen kuin Abraham Lincolnille Washingtonissa. Seppo myi automaattimetron kaupungin päättäjille halvalla kuin hometalon, jonka lopullinen hinta tulisi olemaan moninkertainen. Mikä pahinta, kaupunginvaltuutetut tarttuivat syöttiin. Kalliin lelun hankintaa perusteltiin sillä, että metron asetinlaite- ja kulunvalvontatekniikka vanhenee, joten kun ne kuitenkin joudutaan uusimaan, miksei sitten tehtäisi samalla metroa automaattiseksi. Kaupunginhallitus antoi lopulta luvan metron automatisoinnin aloittamiseksi sillä tärkeällä ehdolla, että sen seurauksena tulisi saada luvattuja henkilöstösäästöjä. Nyt jo on kuitenkin tiedossa, että henkilöstösäästöjä ei juurikaan tule, ja energiansäästökin on syöty uusien junien ilmastoinnin vaatiman suuren energiantarpeen vuoksi.

Helsingin metron automaatioprojekti on kokenut jo lukuisia takaiskuja ja projekti myöhästyy jatkuvasti. Automaation toteuttava Siemens vitkutteli sopimuksen allekirjoittamista, sillä sille selvisi viime metreillä mm. se, että metroradan kiskoja rasvataan kulumisen vähentämiseksi; tiedon pelättiin ilmeisesti aiheuttavan ongelmia automaatiolaitteiden kanssa. Mene ja tiedä. Junan sijainnin radalla ilmaisevien baliisien on todettu rikkoutuvan lumesta ja jäästä - ne kun ovat kiskojen välissä olevia pieniä laatikoita, joita ei säältä ja lumenharjauskoneelta suojaa mikään. Vuosaareen rakennetut koelaituriovet on rakennettu ja purettu ja taas rakennettu. Tällä hetkellä (huhtikuu 2011) näyttää siltä, että laituriovet puretaan toiminta- ja vastuukysymysten vuoksi. Kuljettajat eivät ole tyytyväisiä laituriovien kokeilusta ja niistä mahdollisesti matkustajille koituvien vaarojen vastuun kaatumisesta kuljettajan niskoille. 

Metron automatisoinnista on saatu aikaan oikea molokin kita, joka nielee rahaa jatkuvasti lisää, eikä kukaan voi silti olla varma, saadaanko automaattimetroa ikinä kunnolla toimimaan. Aikanaan yksityisen konsulttitoimiston tekemä riskikartoitus metron automatisoinnista luokiteltiin niin salaiseksi, ettei sitä ole monikaan nähnyt: se kertonee kartoituksen johtopäätöksistä jotakin. Projektin hintalapuksi tulee alkuperäisen 70 miljoonan euron sijaan aivan jotain muuta. Veikkaampa, että budjetti paisuu samoin kuin aikanaan oopperatalon kustannukset. Kokonaan eri kysymys tuleekin olemaan se, miten hamassa tulevaisuudessa valmistuva automaattimetro tulee käytännössä toimimaan. Todennäköistä on, että kuljettajia tullaan tarvitsemaan junan kulun varmistamiseksi monen ylimääräisen vuoden ajaksi, kuten muualla maailmassa on käynyt automaattilinjoilla. On myös hyvä huomata, että Helsingin kaltaisesta vanhan järjestelmän päälle ja vanhaan kalustoon asennettavasta automaatiotekniikasta edes Siemensillä ei ole juuri kokemusta: maailmalla automaattilinjat ovat pääasiassa uusia linjoja, jotka on rakennettu alusta alkaen automaatioon sopiviksi. Lähivuosina on odotettavissa 70- ja 80-luvun taitteen metron lahjusskandaalien kaltaisia riitoja kunnallispoliitikkojen ja virkamiesten kesken, kun työmatkojensa jatkuvaan viivästymiseen kyllästyneet metromatkustajat tulevat HSL:n ja HKL:n palautejärjestelmistä läpi.

Jakkupukurouva ja Mustakallion kätyri

Metrossa liikennöidään arki-iltaisin ja viikonloppuisin kahden vaunuparin junilla eli yhteensä neljällä vaunulla. Kun juna on täyspitkä eli kolmen vaunuparin mittainen (6  vaunua), juna on likimäärin asemalaiturin pituinen, mutta kahden vaunuparin mittaisena se kattaa siis tietenkin vain 2/3 laiturista. Lyhyellä kokoonpanolla ajettaessa pysähdymme asemilla pysähtymismerkkien mukaisille paikoille. Matkustajille pysähtymispaikasta yritetään viestiä laitureiden reittinäyttöjen sekä laituriin liimattujen tarrojen avulla, jotta nämä osaisivat seisoa oikeassa paikassa ja vältyttäisiin matkustajan siirtymisen odottelulta. Jostain syystä matkustajat eivät oikein ole kuitenkaan oppineet tulkitsemaan laiturinäyttöjä  ja muistamaan junan pituuksia. Tästä johtuen arki-iltaisin ja viikonloppusin on hyvin yleistä, että väärässä päässä laituria junaa odottavat joutuvat juoksemaan junaan ja kuljettajan täytyy heitä odottaa. Viivästyksiä aikatauluun tulee, jos täytyy odotella rollaattorimummoja tai muita hitaasti liikkuvia. No tämä ei sinänsä itseäni hirveästi stressaa, mutta joitakin matkustajia ylimääräinen kävely tuntuu ärsyttävän ja  he syyllistävät siitä kuljettajaa.

Vuosia sitten pysähdyin Rautatientorin metroasemalla illansuussa viralliselle 2 vaunuparin mukaiselle pysähdyspaikalle, ja muutama henkilö seisoi taas jälleen alueella, johon juna ei ylettynyt. Näiden ihmisten joukossa oli noin 60-vuotias tyylikkäästi jakkuun ja hameeseen pukeutunut rouva. Hänen olisi ulkonäkönsä puolesta voinut kuvitella istuvan minkä tahansa pankin tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli mukanaan noin parivuotias lapsi, jota hän talutti kädestä. Nainen joutui kävelemään noin 20 metriä ja kun hän oli päässyt ohjaamon sivuikkunan kohdalle, hän näytti minulle keskisormea ja huusi lasin läpi kovaan ääneen: "FUCK YOU! KUSIPÄÄ!".

Hetken aikaa olin hämmentynyt ja mietin, mitä olin tehnyt väärin. Ajattelin ensin kuitata asian olankohautuksella, sillä usein joukkoliikenteen kuljettajia syytetään milloin mistäkin käsittämättömästä asiasta ja mieleltään sairaita ihmisiä kohtaa paljon. Asioita oppii olemaan huomioimatta. Kuitenkin minua vaivasi se, että ilmeisen epätasapainoisesti ja aggressiivisesti käyttäytyvällä naisella oli mukanaan pieni lapsi, joka on aikuisesta täysin riippuvainen. Avasin ohjaamon oven ja kävin kysäisemässä naiselta, miksi tämä näytti minulle keskisormea. Nainen nimitteli minua kusipääksi ja sanoi, että pysähdyin tahallani 20 metrin päähän hänestä. Yritin selittää naiselle, että pysähdyin aivan viralliselle paikalle ja että jos olisin ajanut hänen kohdalleen, laiturin peräpäässä seisseet ihmiset olisivat puolestaan joutuneet kävelemään 20 metriä. Nainen ei paljon selitystä kuunnellut, vaan viittasi kädellään ohjaamoon päin ja huusi minulle: "Mene sinne Mustakallion puolelle istumaan, sinä olet niitä Mustakallion kätyreitä!". Huomasin puhumisen olevan turhaa ja menin takaisin ohjaamoon.

Lähtiessäni ajamaan asemalta kohti Kaisaniemeä pohdin, että oliko naisen mainitsema Mustakallio joku lääkäri, joka oli määrännyt hänet joskus nk. tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja olisiko naisen ilmiselvä paranoidisuus alkanut siitä. Ihmettelin myös sitä, miten joku oli antanut vainoharhaiselle ja sekavasti käyttäytyvälle naiselle pienen lapsen mukaan. Mieleeni tuli ajatus, että mitä jos nainen olikin ottanut vainoharhaisuuskohtauksessaan lapsenlapsensa tai vaikkapa vieraan lapsen mukaansa ja ajatteli vievänsä tämän "turvaan". Nainen oli mitä ilmeisimmin psyykkisesti sairas, joka tarvitsi apua tilaansa ja lapsi voisi jäädä heitteille. Lapsen kohtalosta huolestuneena päätin tilata vartijan Hakaniemen asemalle.

Hakaniemessä menin matkustamoon ja sanoin naiselle, että hänen pitäisi poistua junasta laiturille ja kertoa paikalle tulleelle vartijalle, mikä hänen ongelmansa oli. Nainen kieltäytyi poistumasta ja nimitteli minua ja vartijaa. Vartija otti lapsen syliinsä ja vei tämän laiturille, jotta nainen tulisi perässä. Silloin nainen nousikin ja poistui junasta. Menin ohjaamoon jatkamaan ajoa ja liikkeelle lähtiessäni huomasin junan sivupeilistä naisen seisovan miltei kiinni vartijassa ja huutavan tälle naama punaisena solvauksia keskisormi jälleen pystyssä. Lapsi istui rauhallisena metroaseman penkillä. Seuraavalla ajokierroksella näin Hakaniemeen tullessa naisen rauhoittuneen ja istuvan kädet ristissä penkillä lapsen kanssa. Vartija seisoi vieressä ja vahti heitä. Soitin myöhemmin järjestyksenpitovalvomoon ja kysyin, miten tapaus oli päättynyt. Sieltä minulle kerrottiin tilanteen kuumentuneen sen verran, että poliisi oli täytynyt tilata paikalle. Loppujen lopuksi oli hyvä, että virkavalta saapui paikalle, koska lapsen kohtalo ja hyvinvointi olisi saattanut jäädä turvaamatta, jos vartija olisi vain poistanut naisen ja lapsen asemalta.
Tapauksesta jäi kuitenkin itselleni huvittunut mieli, sillä loppuilta kului uutta arvonimeä suussa pyöritellessä. "Mustakallion kätyri" kuulosti pahalta hahmolta jostain Tolkienin Keski-Maasta.   

Metro - koko perheen piknikjuottola

Muutin maaliskuussa takaisin Stadiin 2,5 vuoden hämäläisyyden jälkeen, vaikka vannoin aikanaan, etten koskaan muuta tänne takaisin. "Never say never" piti siis taas paikkansa. Opiskelin Hämeessä uuden ammatin ja suunnitelmiini kuului vaihtaa alaa, mutta en ole vielä onnistunut pääsemään eroon punaisesta orjuuttajasta. Työmatkan kannalta olisi ollut kestämätöntä asua Hämeessä ja käydä täällä pääkaupunkiseudulla töissä ilman autoa, sillä vuorot alkavat niin aikaisin tai loppuvat niin myöhään, ettei kulkuyhteyksiä välttämättä ole.

Yksi motivaatiotekijä muuttaa pois vuonna 2007 pois Stadista oli tietenkin sopivan opiskelupaikan löytyminen, mutta suurelta osalta siihen vaikutti myös se, että olin kurkkuani myöten täynnä Helsingin spurguja - niistä aiheutuvista aistihavainnoista kun ei pääse täällä eroon juuri missään. Kun puhun spurguista, en tarkoita kaikkia alkoholisteja: alkoholisti on tavallaan luokka, kun taas spurgu on alkoholistin heimo tai laji. Spurgulla en itse tarkoita kaikkia epäsiistejä alkoholisoituneita ihmisiä vaan lähinnä röyhkeitä, sotkevia sekä laeista ja muista ihmisistä piittaamattomia julkijuopottelijoita. Spurgu useimmiten onkin trendien mukaan pukeutunut nuori aikuinen, joka kuvittelee koko maailman katsovan ihastellen hänen orastavaa päihdeongelmaansa. Spurgulle on täysin normaalia juoda olutta päivittäin ja julkisesti kaikkialla, missä hän ikinä kulkeekin: kadulla, metrossa, bussissa, kauppakeskuksessa, elokuvateatterissa jne. Olutta litkivät spurgut eivät tietenkään pidä itseään edes alkoholisteina, sillä "oluthan on vain virvoitusjuoma".

Kun aloitin metrojunankuljettajan työt kymmenisen vuotta sitten, oli muiden kuin "metsien miesten" ryypiskely junissa ja asemilla rajoittunut pääasiassa perjantai- ja lauantai-iltoihin. Sunnuntain koittaessa alkoi rauhallinen jakso, jota kesti seuraavaan perjantaihin asti. Kymmenessä vuodessa on kuitenkin ns. tavallisten metromatkustajien suhteessa alkoholiin tapahtunut merkittävä muutos, eli sitä nautitaan häpeilemättä ja muiden matkustajien oikeuksista piittaamatta. Erityisesti nuoret aikuiset kulkevat nykyisin päivittäin avatut oluttölkit käsissään asemilla ja junissa: usein tölkin avaamista oikein säästellään siihen asti, että päästään ensin metroon mukavasti istumaan. Lakeja arvossa pitävänä kansalaisena en voi ikinä ymmärtää, miksi ihmisten on annettu pyyhkiä järjestyslailla p****ttään; sanktioita ei seuraa juuri kenellekään, eikä poliisi vaivaudu niitä juuri edes antamaan. Ihmiset ostavat ja juovat päivittäin yhä suurempia määriä nk. mietoja alkoholijuomia ja tämä näkyy myös metrosta löytyvien tyhjien olutpakkausten koossa. Enää ei juuri kukaan kanniskele sixpackejä, ja mäyräkoiratkin ovat käymässä harvinaisemmiksi. Nykysuosikki olutlaatikko vaihtuu kai pian pyörillä perässä vedettäväksi tynnyriksi, johon mahtuu taas tuplasti enemmän juotavaa.

Metrojunankuljettajan aistikokemukset 
vastaavat pullonpalautuspisteenhoitajan, baarimikon tai jäteautonkuljettajan kokemuksia.
Matkustajien lisääntynyt juopottelu näkyy ja haisee metrojunien lattioilla. Roskat,
tupakantumpit, ruoantähteet ja olut tekevät lattioille ja penkeille kuvottavan cocktailin, joka pahimmillaan valuu oven ali ohjaamon puolelle. Erityisesti viikonloppuiltaisin ohjaamoon tunkeutuu usein myös tupakansavu, sillä oluen liuottamilla aivoilla on luontevaa sytyttää tupakkakin missä tahansa. Jos metrossa ei kulkisi yhtään ammattimaista pullonkerääjää ja kaikki tyhjät pullot tai tölkit jäisivät metrojunan lattialle, loppuillasta matkustajat joutuisivat kirjaimellisesti kahlaamaan niiden seassa. Ehkäpä olisi hyvä, että olutpullot ja -tölkit olisivat pantittomia, niin näkisimme ympäristössämme konkreettisesti "eurooppalaisen" juomakulttuurimme luonteen. Monissa Helsingin ravintoloissa on - ehkä syystäkin - korkeat sisäänpääsyikärajat ja kalliit hinnat, joten janoiset parikymppiset ovat tehneet metrosta oman piknikravintolansa. Piknikravintolaan voi hakea marketista tarjouskaljansa, eikä siellä ole ahdistavaa pokea kiusaamassa, jos tekee mieli heittää olut vaikkapa seinään tai tupakoida. Tämän vuoksi metron paikka piknikravintolana tai ns. pohjienjuomispaikkana on saavuttanut suuren suosion. Viikonlopun myöhäisistä junista on joskus vaikea löytää matkustajaa, jolla ei olisi avattu alkoholijuomapakkaus kädessään.

Mutta, mutta. Emmehän me stadilaiset ja suomalaiset halua tietenkään asua "pohjoiskoreassa", joten silmäilemme suu vaahdossa markettien oluttarjouksia, ostamme alkoholijuomia mahdollisimman paljon ja kuvittelemme, ettei tällä vapaudellamme ole hintalappua. Eläkäämme siis kuin viimeistä päivää!

Odottaa kaikkia ja olla ajoissa perillä - siinä vasta pulma!

Yksi ikuisista ongelmista metronkuljettajan työssä - kuten monessa muussakin asiakaspalveluammatissa -  on se ristiriita, että kuljettajan pitäisi toteuttaa matkustajien hyvin erilaisia toiveita ja ratkaista niistä muodostuva mahdoton yhtälö. Pitäisi odottaa kaikkia köpötteleviä mummoja, juoppoja, lastenvaunuja, liukuportaista metroon rynnistäviä tai vetämättömän laiskasti löntysteleviä, ja kuitenkin pitäisi aina olla ajoissa seuraavalla asemalla ja perillä pääteasemalla. Jos et odota jotakuta, saat nyrkin heristyksiä; jos odotat ja tulet myöhässä seuraavalle asemalle, saat vihaisen teatraalisia kellonosoituksia ja mulkaisuja ohjaamon sivuikkunasta.

Metroa ajetaan aikataulunmukaisessa ajossa suurinta nopeusrajoittimen sallimaa nopeutta melkein koko matkan Ruoholahdesta Vuosaareen ja Mellunmäkeen sekä takaisin. Metrossa nopeudenrajoitin on säädetty noin 75-80 kilometrin tuntinopeuteen. Tunnelialueella nopeusrajoitus on vihreällä opasteella 70 km/h ja ulkoalueilla 80 km/h. Metro ajaa tätä hiljempaa vaihteissa tai lähestyessään idän pääteasemia tai Itäkeskusta idän suunnasta. Poikkeustilanteisssa ja liukkaalla säällä tietenkin voidaan ajaa muuallakin hiljempaa. Aikataulunmukaisessa ajossa jokaiselle asemanvälille on laskettu tietty matka-aika käyttäen metron normaalinopeuksia ja noin 15-20 sekunnin pysähdysaikaa. Kun asemapysähdys venähtää hieman tai metron kulkunopeus alenee, juna alkaa jäämään jälkeen aikataulustaan. Metron myöhästymistä aikataulustaan ei voi ajamalla kuroa umpeen juuri puolta minuuttia enempää. Myöhästyminen nollautuu yleensä vasta pääteasemalla.

Matkustajien näkökulma joukkoliikenteeseen heijastelee kuluttajien yleistynyttä asennetta siitä, että palveluntarjoajan täytyisi palvella kaikkia yksilöllisesti näiden henkilökohtaisten tarpeiden mukaan eli maksetulla matkalipulla tulisi saada myös odotuspalvelua. On kuitenkin tehtävä ero yksilöllisen taksikuljetuksen ja joukkoliikenteen välillä: joukkoliikenteessä palvelu perustuu kaikkien käyttäjien etujen keskiarvoon, minkä vuoksi hintakin on halvempi. Joukkoliikenteessä kaikkien edut tulevat parhaiten huomioiduksi sillä, että kulkuneuvot kulkevat mahdollisimman tarkasti laadittujen aikataulujen mukaisesti; yksilöllistä palvelua annetaan vain silloin, kun se ei vähennä muiden etua. Joukkoliikenteessä on tyydyttävä siihen, että saa kuljetuspalveluja aikataulujen mukaisesti ja että jos ei ole ajoissa kyydissä, on odotettava seuraavaa vuoroa.

Valitettavasti monella ei ole hajuakaan siitä, millaisilla edellytyksillä joukkoliikenne on toimivaa ja täsmällistä. Niihin edellytyksiin ei ainakaan kuulu matkustajan egoistinen käytös. Omaa etuaan ajatteleva matkustaja kun voi joutua joskus itsekin odottamaan metroa vaikkapa 20 pitkää minuuttia, kun joku toinen egoisti on potkinut junan oven hajalle ja estänyt sen liikkeelle lähtemisen. 

Pappa kääntöraiteella

Olen harmitellut sitä, etten ole pitänyt päiväkirjaa metron puikoissa viettämistäni vuosista, sillä hauskoja ja vähemmän hauskojakin tarinoita olisi kertyny jo varmasti kirjaksi asti. Nyt suurin osa pääkaupunkimme kirjavan arjen verkkokalvoilleni polttamasta kuvasta on jo deletoitunut reikäisistä kovalevyistäni, mutta jäljelle jääneet filminpätkät muistan melko kirkkaasti.

Yksi sympaattisimmista kohtaamistani henkilöistä oli - ehkä hieman dementoitunut - vanha pappa, joka oli tullut vahingossa Ruoholahden kääntöraiteelle. Kääntöraiteellahan ei ole mitään varsinaista laituria, jota pitkin kävelemme toisen pään ohjaamoon, vaan metallinen ja kapeahko ritilä. Kävellessäni ritilää pitkin huomasin vaunussa istuvan tyytyväisen näköisen papan ja ajattelin käydä kysäisemässä, että minne hän oli matkalla.

Oli touko-kesäkuun vaihde ja ylioppilasjuhlien aika, ja pappa oli ilmeisesti menossa lakkiaisiin, sillä hänellä oli kädessään yksi ruusu läpinäkyvässsä muovikääreessä. Sanoin papalle, että tämä oli ilmeisesti tullut väärään junaan, sillä juna ei jatkaisi enää eteenpäin, vaan lähtisi hetken kuluttua takaisin kohti itää. 
"Ei kyllä minä olen ihan oikeassa junassa", hän vastasi.
 Tiedustelin hänen määränpäätään, ja hän kertoi astuneensa junaan rautatieasemalta ja olevansa menossa Kontulaan. Kerroin papalle, että tämä oli astunut junaan väärältä laiturilta ja mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Pappa katsoi minua kuin vähämielistä ja totesi:
"Mitä te puhutte? Eihän sieltä pääse kuin yhteen suuntaan".
Vakuuttelin hänelle, että kyllä jokaisella metroasemalla on kaksi laiturinpuolta, joilta pääsee eri suuntiin.
"Mutta siinähän on seinä välissä!", pappa huudahti ja katsoi minua jo kuin aivotonta.

Hetken sanattomuuden jälkeen totesin papalle vain, että tämä juna lähtisi pian kohti Vuosaarta ja että Kontulaan päästäkseen hänen pitäisi jäädä pois viimeistään Itäkeskuksessa  ja odottaa seuraavaa junaa. Pappa nyökkäsi, mutta katsoi minua silti epäluuloisesti - kenties pelkäsi aivottomuuden tarttuvan.
Kävelin ohjaamoon ja jännitin, että löydänkö papan jälleen Vuosaaren kääntöraiteelta. Vuosaaressa juna oli onneksi tyhjä, mutta silti jäin hieman haikeana miettimään, päätyikö tuo vanha mies koskaan oikeisiin juhliin.

Pigeon Kaka Lady eli Pulunpaskarouva

Eräänä ystävänpäivänä vuosia sitten olin kävelemässä junan toiseen päähän Mellunmäessä, kun vastaani tuli varttuneempi rouva ja tervehti minua amerikanenglannilla. Hän kysyi minulta, että olinko huomannut, miten valtavasti kaikkialla metroasemalla ja sen ympäristössä on puluja sekä niiden paskaa. Kerroin hänelle, että puluja oli kyllä aiemmin yritetty estää majoittumasta asemalle asentamalla laskeutumisen estäviä piikkejä ylhäällä olevien tasopintojen päälle, mutta projekti oli jostain syystä jäänyt kesken.

"Oh there´s this pigeon kaka everywhere. Those birds spread all kinds of disease. Eww, it´s so disgusting!!!", rouva valitti painottaen sanaa 'kaka' suu ammollaan.
Rouva sanoi muuttaneensa Mellunkylään ja kävelevänsä usein metroasemalle. Hän oli pannut merkille, kuinka ihmiset olivat kiinnittäneet metrosillan pilareihin linnuille oikein lepopaikkoja (perch), joista käsin ne voivat vapaasti paskoa. Rouvan eleistä näki, että hän suhtautui asiaan jos ei intohimolla niin ainakin kiihkolla.

Amerikkalaisrouva tiedusteli minulta, että voisinko ottaa yhteyttä johonkin viranomaiseen tästä pulunpaskaongelmasta ja lupasin tietenkin - samalla ajatellen niitä satoja kaupungin byrokraattien hoitamatta jääneitä asioita - soittaa sopivalle virkamiehelle. Naisen suu levisi innostuneeseen hymyyn, aivan kuin olisi juuri kuullut tulevansa isoäidiksi. "Oh, really? Could you? Wonderful!", hän sanoi ilahtuneena. Samalla huomasin junan lähtöajan olevan lähellä ja pahoittelin rouvalle, että minun pitää lähteä ajamaan. "Well, Happy Valentine´s day!", rouva vastasi. Toivotin samaa hänelle ja jatkoin matkaani ohjaamoon.

Täytyy myöntää, että en ikinä soittanut minnekään virastoon, koska kokemuksesta tiesin, ettei yhteydenotollani olisi ollut juuri mitään vaikutusta: puluja on edelleen Mellunmäen metroasemalla paskomassa, ja virkamiehet tietävät siitä, mutta eivät ole voineet lopettaa sitä. Kohtaamisestani rouvan kanssa jäi kuitenkin hyvä mieli ja loppupäivän mietin, mikä oli saanut amerikkalaisrouvan muuttamaan valtameren takaa Mellunkylään ja stressaamaan pulunpaskoista. Se jäi arvoitukseksi.

Tenumummon valikoivat jalat

Noin pari viikkoa sitten huomasin Ruoholahden kääntöraiteella ajopäätä vaihtaessani vaunussa istuvan vanhemman naishenkilön, jonka olin jo nähnyt paria päivää aiemmin junassa. Nainen raakkui karhealla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa. Liekö puhunut vastapäisellä penkillä istuvalle vihreänuttuiselle maahiselle, mene ja tiedä.


Naisesta näki, että viina on maistunut, ja ilmassa leijui voimakas virtsan, pesemättömän hien ja lian haju. En tilannut vartijoita poistamaan häntä, koska todennäköisesti hänellä ei ollut muuta lämmintä oleskelupaikkaa ja koska hän ei ryypiskellyt vaunussa.


Kun pääsin Mellunmäkeen ja olin vaihtamassa jälleen ajopäätä, huomasin mummon pistäneen vaunussa tupakaksi, mikä ei ole kovinkaan harvinaista metrossa nykyisin. Järjestyssäännöillä ja lakipykälillä kun ei ole hurlumhei-hälläväliä-yhteiskunnassamme merkitystä edes monelle terveelle, saati sitten syrjäytyneille. Marssin vaunuun, tempaisin mummolta sätkän huulesta ja tartuin häntä käsipuolesta taluttaakseni hänet pihalle. Vasta tuolloin haistoin koko karmeudessaan mummon Au naturelle-deodorantin huumaavan löyhkän.


Kuinka ollakaan, yrittäessäni auttaa hänet jaloilleen tenumummo tarttui toisella kädellään ikkunan alla olevaan kahvaan ja hangoitteli vastaan. Jouduin vääntämään käden irti kahvasta ja otin häntä kainaloista kiinni vetääkseni hänet pihalle. Hänen jalkansa olivat tietenkin löysää kefiiriä ja sain vetää hänen koko painonsa aseman penkille. Mummo ei pukahtanut sanaakaan koko aikana. Ennen kuin lähdin kävelemään ohjaamoon päin, kielsin häntä yrittämästä takaisin junaan sisälle. Ohjaamoon mentyäni huomasin sivupeilistä, että hetkellisen raittiissa ilmassa istuskelun jälkeen mummon jalat alkoivat yllättäen toimia ja hän livahti takaisin vaunuun. Samalla huomasin ohjaamon löyhkäävän kammottavalta virtsan ja lian sekoitukselta: haju oli tarttunut virkapuvun päällystakkiin ja käsineisiin.


Palasin takaisin vaunuun poistaakseni toistamiseen naisen junasta. Tällä kertaa olin jo vahingosta viisastunut, enkä koskenut häneen, vaan käskin vain poistua. "Enkä mene!", sanoi mummo päättäväisesti ja tehosti sanomaansa pään liikkeellä. Kuvittelin hänet vastustamassa portsarin poistumiskäskyä Bar Tenukepistä: äänenpaino oli sellainen, että kieltäydytty oli ennenkin. Hetken pohdittuani muistin vartijoiden käyttämän keinon hangoittelevan asiakkaan poistamiseksi ja kantamisen välttämiseksi. Kun ottaa tältä laukun tai vaikkapa viinapullon pois ja vie sen ulos, useimmiten henkilö seuraa omin jaloin ulos noutamaan omaisuuttaan. Otin häneltä laukun ja vein sen ulos penkille, mikä saikin mummon jalat toimimaan jälleen. Saatuani hänet ulos suljin junan ovet kyljessä olevasta luukusta ja menin itse ensimmäiseen vaunuun ulkoa avaimella avattavan, yksittäisen oven kautta. Lähtöaika olikin jo sopivasti koittanut, eikä ovia tarvinnut enää avata kellekään, koska matkustajia ei ollut tulossa junaan.


Pari seuraavaa kierrosta ajoin oksennus kurkunpäässä
vaatteistani lähtevän löykän vuoksi, ja pääsin vasta parin tunnin kuluttua kotiin pesemään virkapukuni. Olisin voinut tietenkin jättää hajupommin vartijoiden hoidettavaksi, mutta olen viime aikoina alkanut boikotoida koko järjestyksenvalvontaa, sillä se toimii niin tehottomasti. Olen kyllästynyt siihen, että miltei kaikesta pitää soittaa ja ilmoittaa. Ennaltaehkäisevä ja oma-aloitteinen valvonta on vain yksittäisen vartijan motivaation varassa: huonosti motivoituneilta ja lusmuilevilta ei jakseta vaatia aktiivisuutta. 


Eräs kollega kertoi minulle myöhemmin nähneensä, että poistamallani mummolla ei ole alushousuja vaan ainoastaan sukkahousut. Hän oli nähnyt mummon nostelevan niitä eräänä päivänä asemalaiturilla. Oksennus tuntui jälleen olevan lähellä kurkunpäätä.