Jakkupukurouva ja Mustakallion kätyri

Metrossa liikennöidään arki-iltaisin ja viikonloppuisin kahden vaunuparin junilla eli yhteensä neljällä vaunulla. Kun juna on täyspitkä eli kolmen vaunuparin mittainen (6  vaunua), juna on likimäärin asemalaiturin pituinen, mutta kahden vaunuparin mittaisena se kattaa siis tietenkin vain 2/3 laiturista. Lyhyellä kokoonpanolla ajettaessa pysähdymme asemilla pysähtymismerkkien mukaisille paikoille. Matkustajille pysähtymispaikasta yritetään viestiä laitureiden reittinäyttöjen sekä laituriin liimattujen tarrojen avulla, jotta nämä osaisivat seisoa oikeassa paikassa ja vältyttäisiin matkustajan siirtymisen odottelulta. Jostain syystä matkustajat eivät oikein ole kuitenkaan oppineet tulkitsemaan laiturinäyttöjä  ja muistamaan junan pituuksia. Tästä johtuen arki-iltaisin ja viikonloppusin on hyvin yleistä, että väärässä päässä laituria junaa odottavat joutuvat juoksemaan junaan ja kuljettajan täytyy heitä odottaa. Viivästyksiä aikatauluun tulee, jos täytyy odotella rollaattorimummoja tai muita hitaasti liikkuvia. No tämä ei sinänsä itseäni hirveästi stressaa, mutta joitakin matkustajia ylimääräinen kävely tuntuu ärsyttävän ja  he syyllistävät siitä kuljettajaa.

Vuosia sitten pysähdyin Rautatientorin metroasemalla illansuussa viralliselle 2 vaunuparin mukaiselle pysähdyspaikalle, ja muutama henkilö seisoi taas jälleen alueella, johon juna ei ylettynyt. Näiden ihmisten joukossa oli noin 60-vuotias tyylikkäästi jakkuun ja hameeseen pukeutunut rouva. Hänen olisi ulkonäkönsä puolesta voinut kuvitella istuvan minkä tahansa pankin tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli mukanaan noin parivuotias lapsi, jota hän talutti kädestä. Nainen joutui kävelemään noin 20 metriä ja kun hän oli päässyt ohjaamon sivuikkunan kohdalle, hän näytti minulle keskisormea ja huusi lasin läpi kovaan ääneen: "FUCK YOU! KUSIPÄÄ!".

Hetken aikaa olin hämmentynyt ja mietin, mitä olin tehnyt väärin. Ajattelin ensin kuitata asian olankohautuksella, sillä usein joukkoliikenteen kuljettajia syytetään milloin mistäkin käsittämättömästä asiasta ja mieleltään sairaita ihmisiä kohtaa paljon. Asioita oppii olemaan huomioimatta. Kuitenkin minua vaivasi se, että ilmeisen epätasapainoisesti ja aggressiivisesti käyttäytyvällä naisella oli mukanaan pieni lapsi, joka on aikuisesta täysin riippuvainen. Avasin ohjaamon oven ja kävin kysäisemässä naiselta, miksi tämä näytti minulle keskisormea. Nainen nimitteli minua kusipääksi ja sanoi, että pysähdyin tahallani 20 metrin päähän hänestä. Yritin selittää naiselle, että pysähdyin aivan viralliselle paikalle ja että jos olisin ajanut hänen kohdalleen, laiturin peräpäässä seisseet ihmiset olisivat puolestaan joutuneet kävelemään 20 metriä. Nainen ei paljon selitystä kuunnellut, vaan viittasi kädellään ohjaamoon päin ja huusi minulle: "Mene sinne Mustakallion puolelle istumaan, sinä olet niitä Mustakallion kätyreitä!". Huomasin puhumisen olevan turhaa ja menin takaisin ohjaamoon.

Lähtiessäni ajamaan asemalta kohti Kaisaniemeä pohdin, että oliko naisen mainitsema Mustakallio joku lääkäri, joka oli määrännyt hänet joskus nk. tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja olisiko naisen ilmiselvä paranoidisuus alkanut siitä. Ihmettelin myös sitä, miten joku oli antanut vainoharhaiselle ja sekavasti käyttäytyvälle naiselle pienen lapsen mukaan. Mieleeni tuli ajatus, että mitä jos nainen olikin ottanut vainoharhaisuuskohtauksessaan lapsenlapsensa tai vaikkapa vieraan lapsen mukaansa ja ajatteli vievänsä tämän "turvaan". Nainen oli mitä ilmeisimmin psyykkisesti sairas, joka tarvitsi apua tilaansa ja lapsi voisi jäädä heitteille. Lapsen kohtalosta huolestuneena päätin tilata vartijan Hakaniemen asemalle.

Hakaniemessä menin matkustamoon ja sanoin naiselle, että hänen pitäisi poistua junasta laiturille ja kertoa paikalle tulleelle vartijalle, mikä hänen ongelmansa oli. Nainen kieltäytyi poistumasta ja nimitteli minua ja vartijaa. Vartija otti lapsen syliinsä ja vei tämän laiturille, jotta nainen tulisi perässä. Silloin nainen nousikin ja poistui junasta. Menin ohjaamoon jatkamaan ajoa ja liikkeelle lähtiessäni huomasin junan sivupeilistä naisen seisovan miltei kiinni vartijassa ja huutavan tälle naama punaisena solvauksia keskisormi jälleen pystyssä. Lapsi istui rauhallisena metroaseman penkillä. Seuraavalla ajokierroksella näin Hakaniemeen tullessa naisen rauhoittuneen ja istuvan kädet ristissä penkillä lapsen kanssa. Vartija seisoi vieressä ja vahti heitä. Soitin myöhemmin järjestyksenpitovalvomoon ja kysyin, miten tapaus oli päättynyt. Sieltä minulle kerrottiin tilanteen kuumentuneen sen verran, että poliisi oli täytynyt tilata paikalle. Loppujen lopuksi oli hyvä, että virkavalta saapui paikalle, koska lapsen kohtalo ja hyvinvointi olisi saattanut jäädä turvaamatta, jos vartija olisi vain poistanut naisen ja lapsen asemalta.
Tapauksesta jäi kuitenkin itselleni huvittunut mieli, sillä loppuilta kului uutta arvonimeä suussa pyöritellessä. "Mustakallion kätyri" kuulosti pahalta hahmolta jostain Tolkienin Keski-Maasta.   

Tenumummon valikoivat jalat

Noin pari viikkoa sitten huomasin Ruoholahden kääntöraiteella ajopäätä vaihtaessani vaunussa istuvan vanhemman naishenkilön, jonka olin jo nähnyt paria päivää aiemmin junassa. Nainen raakkui karhealla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa. Liekö puhunut vastapäisellä penkillä istuvalle vihreänuttuiselle maahiselle, mene ja tiedä.


Naisesta näki, että viina on maistunut, ja ilmassa leijui voimakas virtsan, pesemättömän hien ja lian haju. En tilannut vartijoita poistamaan häntä, koska todennäköisesti hänellä ei ollut muuta lämmintä oleskelupaikkaa ja koska hän ei ryypiskellyt vaunussa.


Kun pääsin Mellunmäkeen ja olin vaihtamassa jälleen ajopäätä, huomasin mummon pistäneen vaunussa tupakaksi, mikä ei ole kovinkaan harvinaista metrossa nykyisin. Järjestyssäännöillä ja lakipykälillä kun ei ole hurlumhei-hälläväliä-yhteiskunnassamme merkitystä edes monelle terveelle, saati sitten syrjäytyneille. Marssin vaunuun, tempaisin mummolta sätkän huulesta ja tartuin häntä käsipuolesta taluttaakseni hänet pihalle. Vasta tuolloin haistoin koko karmeudessaan mummon Au naturelle-deodorantin huumaavan löyhkän.


Kuinka ollakaan, yrittäessäni auttaa hänet jaloilleen tenumummo tarttui toisella kädellään ikkunan alla olevaan kahvaan ja hangoitteli vastaan. Jouduin vääntämään käden irti kahvasta ja otin häntä kainaloista kiinni vetääkseni hänet pihalle. Hänen jalkansa olivat tietenkin löysää kefiiriä ja sain vetää hänen koko painonsa aseman penkille. Mummo ei pukahtanut sanaakaan koko aikana. Ennen kuin lähdin kävelemään ohjaamoon päin, kielsin häntä yrittämästä takaisin junaan sisälle. Ohjaamoon mentyäni huomasin sivupeilistä, että hetkellisen raittiissa ilmassa istuskelun jälkeen mummon jalat alkoivat yllättäen toimia ja hän livahti takaisin vaunuun. Samalla huomasin ohjaamon löyhkäävän kammottavalta virtsan ja lian sekoitukselta: haju oli tarttunut virkapuvun päällystakkiin ja käsineisiin.


Palasin takaisin vaunuun poistaakseni toistamiseen naisen junasta. Tällä kertaa olin jo vahingosta viisastunut, enkä koskenut häneen, vaan käskin vain poistua. "Enkä mene!", sanoi mummo päättäväisesti ja tehosti sanomaansa pään liikkeellä. Kuvittelin hänet vastustamassa portsarin poistumiskäskyä Bar Tenukepistä: äänenpaino oli sellainen, että kieltäydytty oli ennenkin. Hetken pohdittuani muistin vartijoiden käyttämän keinon hangoittelevan asiakkaan poistamiseksi ja kantamisen välttämiseksi. Kun ottaa tältä laukun tai vaikkapa viinapullon pois ja vie sen ulos, useimmiten henkilö seuraa omin jaloin ulos noutamaan omaisuuttaan. Otin häneltä laukun ja vein sen ulos penkille, mikä saikin mummon jalat toimimaan jälleen. Saatuani hänet ulos suljin junan ovet kyljessä olevasta luukusta ja menin itse ensimmäiseen vaunuun ulkoa avaimella avattavan, yksittäisen oven kautta. Lähtöaika olikin jo sopivasti koittanut, eikä ovia tarvinnut enää avata kellekään, koska matkustajia ei ollut tulossa junaan.


Pari seuraavaa kierrosta ajoin oksennus kurkunpäässä
vaatteistani lähtevän löykän vuoksi, ja pääsin vasta parin tunnin kuluttua kotiin pesemään virkapukuni. Olisin voinut tietenkin jättää hajupommin vartijoiden hoidettavaksi, mutta olen viime aikoina alkanut boikotoida koko järjestyksenvalvontaa, sillä se toimii niin tehottomasti. Olen kyllästynyt siihen, että miltei kaikesta pitää soittaa ja ilmoittaa. Ennaltaehkäisevä ja oma-aloitteinen valvonta on vain yksittäisen vartijan motivaation varassa: huonosti motivoituneilta ja lusmuilevilta ei jakseta vaatia aktiivisuutta. 


Eräs kollega kertoi minulle myöhemmin nähneensä, että poistamallani mummolla ei ole alushousuja vaan ainoastaan sukkahousut. Hän oli nähnyt mummon nostelevan niitä eräänä päivänä asemalaiturilla. Oksennus tuntui jälleen olevan lähellä kurkunpäätä.