Pappa kääntöraiteella

Olen harmitellut sitä, etten ole pitänyt päiväkirjaa metron puikoissa viettämistäni vuosista, sillä hauskoja ja vähemmän hauskojakin tarinoita olisi kertyny jo varmasti kirjaksi asti. Nyt suurin osa pääkaupunkimme kirjavan arjen verkkokalvoilleni polttamasta kuvasta on jo deletoitunut reikäisistä kovalevyistäni, mutta jäljelle jääneet filminpätkät muistan melko kirkkaasti.

Yksi sympaattisimmista kohtaamistani henkilöistä oli - ehkä hieman dementoitunut - vanha pappa, joka oli tullut vahingossa Ruoholahden kääntöraiteelle. Kääntöraiteellahan ei ole mitään varsinaista laituria, jota pitkin kävelemme toisen pään ohjaamoon, vaan metallinen ja kapeahko ritilä. Kävellessäni ritilää pitkin huomasin vaunussa istuvan tyytyväisen näköisen papan ja ajattelin käydä kysäisemässä, että minne hän oli matkalla.

Oli touko-kesäkuun vaihde ja ylioppilasjuhlien aika, ja pappa oli ilmeisesti menossa lakkiaisiin, sillä hänellä oli kädessään yksi ruusu läpinäkyvässsä muovikääreessä. Sanoin papalle, että tämä oli ilmeisesti tullut väärään junaan, sillä juna ei jatkaisi enää eteenpäin, vaan lähtisi hetken kuluttua takaisin kohti itää. 
"Ei kyllä minä olen ihan oikeassa junassa", hän vastasi.
 Tiedustelin hänen määränpäätään, ja hän kertoi astuneensa junaan rautatieasemalta ja olevansa menossa Kontulaan. Kerroin papalle, että tämä oli astunut junaan väärältä laiturilta ja mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Pappa katsoi minua kuin vähämielistä ja totesi:
"Mitä te puhutte? Eihän sieltä pääse kuin yhteen suuntaan".
Vakuuttelin hänelle, että kyllä jokaisella metroasemalla on kaksi laiturinpuolta, joilta pääsee eri suuntiin.
"Mutta siinähän on seinä välissä!", pappa huudahti ja katsoi minua jo kuin aivotonta.

Hetken sanattomuuden jälkeen totesin papalle vain, että tämä juna lähtisi pian kohti Vuosaarta ja että Kontulaan päästäkseen hänen pitäisi jäädä pois viimeistään Itäkeskuksessa  ja odottaa seuraavaa junaa. Pappa nyökkäsi, mutta katsoi minua silti epäluuloisesti - kenties pelkäsi aivottomuuden tarttuvan.
Kävelin ohjaamoon ja jännitin, että löydänkö papan jälleen Vuosaaren kääntöraiteelta. Vuosaaressa juna oli onneksi tyhjä, mutta silti jäin hieman haikeana miettimään, päätyikö tuo vanha mies koskaan oikeisiin juhliin.

Pigeon Kaka Lady eli Pulunpaskarouva

Eräänä ystävänpäivänä vuosia sitten olin kävelemässä junan toiseen päähän Mellunmäessä, kun vastaani tuli varttuneempi rouva ja tervehti minua amerikanenglannilla. Hän kysyi minulta, että olinko huomannut, miten valtavasti kaikkialla metroasemalla ja sen ympäristössä on puluja sekä niiden paskaa. Kerroin hänelle, että puluja oli kyllä aiemmin yritetty estää majoittumasta asemalle asentamalla laskeutumisen estäviä piikkejä ylhäällä olevien tasopintojen päälle, mutta projekti oli jostain syystä jäänyt kesken.

"Oh there´s this pigeon kaka everywhere. Those birds spread all kinds of disease. Eww, it´s so disgusting!!!", rouva valitti painottaen sanaa 'kaka' suu ammollaan.
Rouva sanoi muuttaneensa Mellunkylään ja kävelevänsä usein metroasemalle. Hän oli pannut merkille, kuinka ihmiset olivat kiinnittäneet metrosillan pilareihin linnuille oikein lepopaikkoja (perch), joista käsin ne voivat vapaasti paskoa. Rouvan eleistä näki, että hän suhtautui asiaan jos ei intohimolla niin ainakin kiihkolla.

Amerikkalaisrouva tiedusteli minulta, että voisinko ottaa yhteyttä johonkin viranomaiseen tästä pulunpaskaongelmasta ja lupasin tietenkin - samalla ajatellen niitä satoja kaupungin byrokraattien hoitamatta jääneitä asioita - soittaa sopivalle virkamiehelle. Naisen suu levisi innostuneeseen hymyyn, aivan kuin olisi juuri kuullut tulevansa isoäidiksi. "Oh, really? Could you? Wonderful!", hän sanoi ilahtuneena. Samalla huomasin junan lähtöajan olevan lähellä ja pahoittelin rouvalle, että minun pitää lähteä ajamaan. "Well, Happy Valentine´s day!", rouva vastasi. Toivotin samaa hänelle ja jatkoin matkaani ohjaamoon.

Täytyy myöntää, että en ikinä soittanut minnekään virastoon, koska kokemuksesta tiesin, ettei yhteydenotollani olisi ollut juuri mitään vaikutusta: puluja on edelleen Mellunmäen metroasemalla paskomassa, ja virkamiehet tietävät siitä, mutta eivät ole voineet lopettaa sitä. Kohtaamisestani rouvan kanssa jäi kuitenkin hyvä mieli ja loppupäivän mietin, mikä oli saanut amerikkalaisrouvan muuttamaan valtameren takaa Mellunkylään ja stressaamaan pulunpaskoista. Se jäi arvoitukseksi.

Tenumummon valikoivat jalat

Noin pari viikkoa sitten huomasin Ruoholahden kääntöraiteella ajopäätä vaihtaessani vaunussa istuvan vanhemman naishenkilön, jonka olin jo nähnyt paria päivää aiemmin junassa. Nainen raakkui karhealla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa. Liekö puhunut vastapäisellä penkillä istuvalle vihreänuttuiselle maahiselle, mene ja tiedä.


Naisesta näki, että viina on maistunut, ja ilmassa leijui voimakas virtsan, pesemättömän hien ja lian haju. En tilannut vartijoita poistamaan häntä, koska todennäköisesti hänellä ei ollut muuta lämmintä oleskelupaikkaa ja koska hän ei ryypiskellyt vaunussa.


Kun pääsin Mellunmäkeen ja olin vaihtamassa jälleen ajopäätä, huomasin mummon pistäneen vaunussa tupakaksi, mikä ei ole kovinkaan harvinaista metrossa nykyisin. Järjestyssäännöillä ja lakipykälillä kun ei ole hurlumhei-hälläväliä-yhteiskunnassamme merkitystä edes monelle terveelle, saati sitten syrjäytyneille. Marssin vaunuun, tempaisin mummolta sätkän huulesta ja tartuin häntä käsipuolesta taluttaakseni hänet pihalle. Vasta tuolloin haistoin koko karmeudessaan mummon Au naturelle-deodorantin huumaavan löyhkän.


Kuinka ollakaan, yrittäessäni auttaa hänet jaloilleen tenumummo tarttui toisella kädellään ikkunan alla olevaan kahvaan ja hangoitteli vastaan. Jouduin vääntämään käden irti kahvasta ja otin häntä kainaloista kiinni vetääkseni hänet pihalle. Hänen jalkansa olivat tietenkin löysää kefiiriä ja sain vetää hänen koko painonsa aseman penkille. Mummo ei pukahtanut sanaakaan koko aikana. Ennen kuin lähdin kävelemään ohjaamoon päin, kielsin häntä yrittämästä takaisin junaan sisälle. Ohjaamoon mentyäni huomasin sivupeilistä, että hetkellisen raittiissa ilmassa istuskelun jälkeen mummon jalat alkoivat yllättäen toimia ja hän livahti takaisin vaunuun. Samalla huomasin ohjaamon löyhkäävän kammottavalta virtsan ja lian sekoitukselta: haju oli tarttunut virkapuvun päällystakkiin ja käsineisiin.


Palasin takaisin vaunuun poistaakseni toistamiseen naisen junasta. Tällä kertaa olin jo vahingosta viisastunut, enkä koskenut häneen, vaan käskin vain poistua. "Enkä mene!", sanoi mummo päättäväisesti ja tehosti sanomaansa pään liikkeellä. Kuvittelin hänet vastustamassa portsarin poistumiskäskyä Bar Tenukepistä: äänenpaino oli sellainen, että kieltäydytty oli ennenkin. Hetken pohdittuani muistin vartijoiden käyttämän keinon hangoittelevan asiakkaan poistamiseksi ja kantamisen välttämiseksi. Kun ottaa tältä laukun tai vaikkapa viinapullon pois ja vie sen ulos, useimmiten henkilö seuraa omin jaloin ulos noutamaan omaisuuttaan. Otin häneltä laukun ja vein sen ulos penkille, mikä saikin mummon jalat toimimaan jälleen. Saatuani hänet ulos suljin junan ovet kyljessä olevasta luukusta ja menin itse ensimmäiseen vaunuun ulkoa avaimella avattavan, yksittäisen oven kautta. Lähtöaika olikin jo sopivasti koittanut, eikä ovia tarvinnut enää avata kellekään, koska matkustajia ei ollut tulossa junaan.


Pari seuraavaa kierrosta ajoin oksennus kurkunpäässä
vaatteistani lähtevän löykän vuoksi, ja pääsin vasta parin tunnin kuluttua kotiin pesemään virkapukuni. Olisin voinut tietenkin jättää hajupommin vartijoiden hoidettavaksi, mutta olen viime aikoina alkanut boikotoida koko järjestyksenvalvontaa, sillä se toimii niin tehottomasti. Olen kyllästynyt siihen, että miltei kaikesta pitää soittaa ja ilmoittaa. Ennaltaehkäisevä ja oma-aloitteinen valvonta on vain yksittäisen vartijan motivaation varassa: huonosti motivoituneilta ja lusmuilevilta ei jakseta vaatia aktiivisuutta. 


Eräs kollega kertoi minulle myöhemmin nähneensä, että poistamallani mummolla ei ole alushousuja vaan ainoastaan sukkahousut. Hän oli nähnyt mummon nostelevan niitä eräänä päivänä asemalaiturilla. Oksennus tuntui jälleen olevan lähellä kurkunpäätä. 

Ajan hammas ohjaamossa

Jokunen ajan rattaan pyörähdys on kosmoksen halki vierinyt siitä hetkestä, kun opintoihinsa sotkeutunut ja asunnostaan luopumaan joutunut nuorukainen näki orastavan toivon ilmaisjakelulehden sivulla:


Helsingin kaupungin liikennealan ammattioppilaitos järjestää
METROJUNANKULJETTAJAKURSSIN


Kaksi kuukautta kestävältä kurssilta maksettaisiin palkkaa noin 27mk/tunti ja kurssin päätyttyä siirryttäisiin raakaan työhön, josta saisi noin 30% enemmän palkkaa kuin aikaisemmista siivoushommista. Työsuhde-etuna saisi vieläpä ilmaisen matkalipun seutualueella ja kiinnostavan harvinaisen työn. Tämä oli enemmän kuin nuorukainen oli ikinä osannut toivoakaan! Nyt pääsisi irtautumaan ahdistavasta kierteestä lattiamopin ja Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan seitkytlukulaisen rangaistuslaitosmaisten luentosalien välistä.


Tuosta hetkestä on jo pian kymmenen vuotta, ja edelleen tuo "opiskelijanuorukainen" nököttää metron ohjaamossa miettien tulevaisuuttaan. Opiskelut ovat vaihtuneet jo useamman kerran, metrojunat ovat modernisoituneet, automaattimetroa aletaan pian rakentaa; jenkkakahvat ovat suurentuneet entisen nuorukaisen vyötäröllä, ajan hammas on nakertanut psyyken reikäjuustoksi ja entisestä viilipytystä on tullut arvaamaton raivopää. Kaikkea se elon ihanuuksien silmäily tuulilasin ja sivupeilin lävitse ihmiselle tekeekin!


Miten vuodet ravintolavaununkuljettajana metrojunankuljettajana ovat muuttaneet minua? Ikävä sanoa, mutta turha sinisilmäisyys on hävinnyt ja luonteeseen on imeytynyt aimo annos kyynisyyttä ja aggressiota. Tietynlainen kyllästyminen ihmisiin ja erakoitumisen halu ovat tulleet voimakkaammiksi. Ehkäpä se johtuu vain luonteestaní tai depressioalttiudesta, että metrojunan ajaminen monenkirjavan ihmisfaunan keskellä on vaikuttanut minuun kyynistävästi: eiväthän kaikki kollegani ole suinkaan samanlaisiksi muuttuneet.


Joskus vuosia sitten metron kyytiin tuli nainen suuren taulun kanssa. Aikataulunmukainen lähtöaika koitti juuri, kun nainen oli astumassa junaan. Koska uudemman M200 -sarjan junan ovet sulkeutuvat melko hitaasti ja vasta kolmen piippauksen jälkeen, ajattelin painaa ovet kiinni, kun nainen oli jo sisällä ja taulusta näkyi vielä kolmasosa. Ajattelin, että siihen mennessä, kun ovet alkavat sulkeutua, tämä lady on jo ehtinyt edetä niin pitkälle vaunun sisälle, että taulukaan ei ole enää oven välissä. No näin juuri kävikin, mutta Herttoniemen asemalla pois jäädessään tämä taulurouva marssi närkästyneenä ohjaamon sivuovelle ja näytti sellaista naamaa, että päättelin hänellä olevan asiaa minulle. Avasin oven ja nainen sätti minua siitä, että yritin jättää hänet ovien väliin. Yritin selittää, että eiväthän ovet olleet lähelläkään rutistaa häntä tai hänen tauluaan ja ettei se suinkaan ollut tarkoituksenikaan. Selitys ei auttanut ja nainen sanoi tekevänsä minusta valituksen ja totesi minun olevan väärällä alalla. En ehtinyt vastata, että niin kai sitten olenkin, kun nainen kiirehti jo kaukana kohti liukuportaita jättimäisen taulunsa kanssa. Valitusta hän ei lupauksestaan huolimatta tehnyt, mikä ei minua mitenkään yllättänyt.


Edellisestä tuli mieleeni, että kuinka usein kuuleekaan ihmisten kyselevän suoraan toiselta tai epäsuorasti lehtien palstoilla, että miksi joku työntekijä - usein asiakaspalvelussa työskentelevä -  ei lähde kilometritehtaalle, jos työ ei maistu. En oikein ymmärrä, että mihin me kaikki eri töihin "soveltumattomat" ihmiset laittaisimme, jos näiden olisi jätettävä työnsä vain siksi, että he eivät satu olemaan superihmisiä eli niitä aina hymyileviä, pyytettömiä, huolettomia ja uhrautuvaisia toisten ihmisten jätesäkkejä. Toki on varmasti ihmisiä joiden olisi syytä vaihtaa alaa, mutta ei sillä tuoda paratiisia maan päälle, että passitetaan kaikki ne kortistoon, jotka eivät ole unelma-ammatissaan: se kun ei tule koskaan olemaan mahdollista kaikille.


Näitä pohdiskeluja ja muisteluita ajokahvan varressa vietetyistä hetkistä tulen kirjoittelemaan tähän blogiin. Tervetuloa!