Jakkupukurouva ja Mustakallion kätyri

Metrossa liikennöidään arki-iltaisin ja viikonloppuisin kahden vaunuparin junilla eli yhteensä neljällä vaunulla. Kun juna on täyspitkä eli kolmen vaunuparin mittainen (6  vaunua), juna on likimäärin asemalaiturin pituinen, mutta kahden vaunuparin mittaisena se kattaa siis tietenkin vain 2/3 laiturista. Lyhyellä kokoonpanolla ajettaessa pysähdymme asemilla pysähtymismerkkien mukaisille paikoille. Matkustajille pysähtymispaikasta yritetään viestiä laitureiden reittinäyttöjen sekä laituriin liimattujen tarrojen avulla, jotta nämä osaisivat seisoa oikeassa paikassa ja vältyttäisiin matkustajan siirtymisen odottelulta. Jostain syystä matkustajat eivät oikein ole kuitenkaan oppineet tulkitsemaan laiturinäyttöjä  ja muistamaan junan pituuksia. Tästä johtuen arki-iltaisin ja viikonloppusin on hyvin yleistä, että väärässä päässä laituria junaa odottavat joutuvat juoksemaan junaan ja kuljettajan täytyy heitä odottaa. Viivästyksiä aikatauluun tulee, jos täytyy odotella rollaattorimummoja tai muita hitaasti liikkuvia. No tämä ei sinänsä itseäni hirveästi stressaa, mutta joitakin matkustajia ylimääräinen kävely tuntuu ärsyttävän ja  he syyllistävät siitä kuljettajaa.

Vuosia sitten pysähdyin Rautatientorin metroasemalla illansuussa viralliselle 2 vaunuparin mukaiselle pysähdyspaikalle, ja muutama henkilö seisoi taas jälleen alueella, johon juna ei ylettynyt. Näiden ihmisten joukossa oli noin 60-vuotias tyylikkäästi jakkuun ja hameeseen pukeutunut rouva. Hänen olisi ulkonäkönsä puolesta voinut kuvitella istuvan minkä tahansa pankin tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli mukanaan noin parivuotias lapsi, jota hän talutti kädestä. Nainen joutui kävelemään noin 20 metriä ja kun hän oli päässyt ohjaamon sivuikkunan kohdalle, hän näytti minulle keskisormea ja huusi lasin läpi kovaan ääneen: "FUCK YOU! KUSIPÄÄ!".

Hetken aikaa olin hämmentynyt ja mietin, mitä olin tehnyt väärin. Ajattelin ensin kuitata asian olankohautuksella, sillä usein joukkoliikenteen kuljettajia syytetään milloin mistäkin käsittämättömästä asiasta ja mieleltään sairaita ihmisiä kohtaa paljon. Asioita oppii olemaan huomioimatta. Kuitenkin minua vaivasi se, että ilmeisen epätasapainoisesti ja aggressiivisesti käyttäytyvällä naisella oli mukanaan pieni lapsi, joka on aikuisesta täysin riippuvainen. Avasin ohjaamon oven ja kävin kysäisemässä naiselta, miksi tämä näytti minulle keskisormea. Nainen nimitteli minua kusipääksi ja sanoi, että pysähdyin tahallani 20 metrin päähän hänestä. Yritin selittää naiselle, että pysähdyin aivan viralliselle paikalle ja että jos olisin ajanut hänen kohdalleen, laiturin peräpäässä seisseet ihmiset olisivat puolestaan joutuneet kävelemään 20 metriä. Nainen ei paljon selitystä kuunnellut, vaan viittasi kädellään ohjaamoon päin ja huusi minulle: "Mene sinne Mustakallion puolelle istumaan, sinä olet niitä Mustakallion kätyreitä!". Huomasin puhumisen olevan turhaa ja menin takaisin ohjaamoon.

Lähtiessäni ajamaan asemalta kohti Kaisaniemeä pohdin, että oliko naisen mainitsema Mustakallio joku lääkäri, joka oli määrännyt hänet joskus nk. tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja olisiko naisen ilmiselvä paranoidisuus alkanut siitä. Ihmettelin myös sitä, miten joku oli antanut vainoharhaiselle ja sekavasti käyttäytyvälle naiselle pienen lapsen mukaan. Mieleeni tuli ajatus, että mitä jos nainen olikin ottanut vainoharhaisuuskohtauksessaan lapsenlapsensa tai vaikkapa vieraan lapsen mukaansa ja ajatteli vievänsä tämän "turvaan". Nainen oli mitä ilmeisimmin psyykkisesti sairas, joka tarvitsi apua tilaansa ja lapsi voisi jäädä heitteille. Lapsen kohtalosta huolestuneena päätin tilata vartijan Hakaniemen asemalle.

Hakaniemessä menin matkustamoon ja sanoin naiselle, että hänen pitäisi poistua junasta laiturille ja kertoa paikalle tulleelle vartijalle, mikä hänen ongelmansa oli. Nainen kieltäytyi poistumasta ja nimitteli minua ja vartijaa. Vartija otti lapsen syliinsä ja vei tämän laiturille, jotta nainen tulisi perässä. Silloin nainen nousikin ja poistui junasta. Menin ohjaamoon jatkamaan ajoa ja liikkeelle lähtiessäni huomasin junan sivupeilistä naisen seisovan miltei kiinni vartijassa ja huutavan tälle naama punaisena solvauksia keskisormi jälleen pystyssä. Lapsi istui rauhallisena metroaseman penkillä. Seuraavalla ajokierroksella näin Hakaniemeen tullessa naisen rauhoittuneen ja istuvan kädet ristissä penkillä lapsen kanssa. Vartija seisoi vieressä ja vahti heitä. Soitin myöhemmin järjestyksenpitovalvomoon ja kysyin, miten tapaus oli päättynyt. Sieltä minulle kerrottiin tilanteen kuumentuneen sen verran, että poliisi oli täytynyt tilata paikalle. Loppujen lopuksi oli hyvä, että virkavalta saapui paikalle, koska lapsen kohtalo ja hyvinvointi olisi saattanut jäädä turvaamatta, jos vartija olisi vain poistanut naisen ja lapsen asemalta.
Tapauksesta jäi kuitenkin itselleni huvittunut mieli, sillä loppuilta kului uutta arvonimeä suussa pyöritellessä. "Mustakallion kätyri" kuulosti pahalta hahmolta jostain Tolkienin Keski-Maasta.   

Odottaa kaikkia ja olla ajoissa perillä - siinä vasta pulma!

Yksi ikuisista ongelmista metronkuljettajan työssä - kuten monessa muussakin asiakaspalveluammatissa -  on se ristiriita, että kuljettajan pitäisi toteuttaa matkustajien hyvin erilaisia toiveita ja ratkaista niistä muodostuva mahdoton yhtälö. Pitäisi odottaa kaikkia köpötteleviä mummoja, juoppoja, lastenvaunuja, liukuportaista metroon rynnistäviä tai vetämättömän laiskasti löntysteleviä, ja kuitenkin pitäisi aina olla ajoissa seuraavalla asemalla ja perillä pääteasemalla. Jos et odota jotakuta, saat nyrkin heristyksiä; jos odotat ja tulet myöhässä seuraavalle asemalle, saat vihaisen teatraalisia kellonosoituksia ja mulkaisuja ohjaamon sivuikkunasta.

Metroa ajetaan aikataulunmukaisessa ajossa suurinta nopeusrajoittimen sallimaa nopeutta melkein koko matkan Ruoholahdesta Vuosaareen ja Mellunmäkeen sekä takaisin. Metrossa nopeudenrajoitin on säädetty noin 75-80 kilometrin tuntinopeuteen. Tunnelialueella nopeusrajoitus on vihreällä opasteella 70 km/h ja ulkoalueilla 80 km/h. Metro ajaa tätä hiljempaa vaihteissa tai lähestyessään idän pääteasemia tai Itäkeskusta idän suunnasta. Poikkeustilanteisssa ja liukkaalla säällä tietenkin voidaan ajaa muuallakin hiljempaa. Aikataulunmukaisessa ajossa jokaiselle asemanvälille on laskettu tietty matka-aika käyttäen metron normaalinopeuksia ja noin 15-20 sekunnin pysähdysaikaa. Kun asemapysähdys venähtää hieman tai metron kulkunopeus alenee, juna alkaa jäämään jälkeen aikataulustaan. Metron myöhästymistä aikataulustaan ei voi ajamalla kuroa umpeen juuri puolta minuuttia enempää. Myöhästyminen nollautuu yleensä vasta pääteasemalla.

Matkustajien näkökulma joukkoliikenteeseen heijastelee kuluttajien yleistynyttä asennetta siitä, että palveluntarjoajan täytyisi palvella kaikkia yksilöllisesti näiden henkilökohtaisten tarpeiden mukaan eli maksetulla matkalipulla tulisi saada myös odotuspalvelua. On kuitenkin tehtävä ero yksilöllisen taksikuljetuksen ja joukkoliikenteen välillä: joukkoliikenteessä palvelu perustuu kaikkien käyttäjien etujen keskiarvoon, minkä vuoksi hintakin on halvempi. Joukkoliikenteessä kaikkien edut tulevat parhaiten huomioiduksi sillä, että kulkuneuvot kulkevat mahdollisimman tarkasti laadittujen aikataulujen mukaisesti; yksilöllistä palvelua annetaan vain silloin, kun se ei vähennä muiden etua. Joukkoliikenteessä on tyydyttävä siihen, että saa kuljetuspalveluja aikataulujen mukaisesti ja että jos ei ole ajoissa kyydissä, on odotettava seuraavaa vuoroa.

Valitettavasti monella ei ole hajuakaan siitä, millaisilla edellytyksillä joukkoliikenne on toimivaa ja täsmällistä. Niihin edellytyksiin ei ainakaan kuulu matkustajan egoistinen käytös. Omaa etuaan ajatteleva matkustaja kun voi joutua joskus itsekin odottamaan metroa vaikkapa 20 pitkää minuuttia, kun joku toinen egoisti on potkinut junan oven hajalle ja estänyt sen liikkeelle lähtemisen. 

Pappa kääntöraiteella

Olen harmitellut sitä, etten ole pitänyt päiväkirjaa metron puikoissa viettämistäni vuosista, sillä hauskoja ja vähemmän hauskojakin tarinoita olisi kertyny jo varmasti kirjaksi asti. Nyt suurin osa pääkaupunkimme kirjavan arjen verkkokalvoilleni polttamasta kuvasta on jo deletoitunut reikäisistä kovalevyistäni, mutta jäljelle jääneet filminpätkät muistan melko kirkkaasti.

Yksi sympaattisimmista kohtaamistani henkilöistä oli - ehkä hieman dementoitunut - vanha pappa, joka oli tullut vahingossa Ruoholahden kääntöraiteelle. Kääntöraiteellahan ei ole mitään varsinaista laituria, jota pitkin kävelemme toisen pään ohjaamoon, vaan metallinen ja kapeahko ritilä. Kävellessäni ritilää pitkin huomasin vaunussa istuvan tyytyväisen näköisen papan ja ajattelin käydä kysäisemässä, että minne hän oli matkalla.

Oli touko-kesäkuun vaihde ja ylioppilasjuhlien aika, ja pappa oli ilmeisesti menossa lakkiaisiin, sillä hänellä oli kädessään yksi ruusu läpinäkyvässsä muovikääreessä. Sanoin papalle, että tämä oli ilmeisesti tullut väärään junaan, sillä juna ei jatkaisi enää eteenpäin, vaan lähtisi hetken kuluttua takaisin kohti itää. 
"Ei kyllä minä olen ihan oikeassa junassa", hän vastasi.
 Tiedustelin hänen määränpäätään, ja hän kertoi astuneensa junaan rautatieasemalta ja olevansa menossa Kontulaan. Kerroin papalle, että tämä oli astunut junaan väärältä laiturilta ja mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Pappa katsoi minua kuin vähämielistä ja totesi:
"Mitä te puhutte? Eihän sieltä pääse kuin yhteen suuntaan".
Vakuuttelin hänelle, että kyllä jokaisella metroasemalla on kaksi laiturinpuolta, joilta pääsee eri suuntiin.
"Mutta siinähän on seinä välissä!", pappa huudahti ja katsoi minua jo kuin aivotonta.

Hetken sanattomuuden jälkeen totesin papalle vain, että tämä juna lähtisi pian kohti Vuosaarta ja että Kontulaan päästäkseen hänen pitäisi jäädä pois viimeistään Itäkeskuksessa  ja odottaa seuraavaa junaa. Pappa nyökkäsi, mutta katsoi minua silti epäluuloisesti - kenties pelkäsi aivottomuuden tarttuvan.
Kävelin ohjaamoon ja jännitin, että löydänkö papan jälleen Vuosaaren kääntöraiteelta. Vuosaaressa juna oli onneksi tyhjä, mutta silti jäin hieman haikeana miettimään, päätyikö tuo vanha mies koskaan oikeisiin juhliin.

Pigeon Kaka Lady eli Pulunpaskarouva

Eräänä ystävänpäivänä vuosia sitten olin kävelemässä junan toiseen päähän Mellunmäessä, kun vastaani tuli varttuneempi rouva ja tervehti minua amerikanenglannilla. Hän kysyi minulta, että olinko huomannut, miten valtavasti kaikkialla metroasemalla ja sen ympäristössä on puluja sekä niiden paskaa. Kerroin hänelle, että puluja oli kyllä aiemmin yritetty estää majoittumasta asemalle asentamalla laskeutumisen estäviä piikkejä ylhäällä olevien tasopintojen päälle, mutta projekti oli jostain syystä jäänyt kesken.

"Oh there´s this pigeon kaka everywhere. Those birds spread all kinds of disease. Eww, it´s so disgusting!!!", rouva valitti painottaen sanaa 'kaka' suu ammollaan.
Rouva sanoi muuttaneensa Mellunkylään ja kävelevänsä usein metroasemalle. Hän oli pannut merkille, kuinka ihmiset olivat kiinnittäneet metrosillan pilareihin linnuille oikein lepopaikkoja (perch), joista käsin ne voivat vapaasti paskoa. Rouvan eleistä näki, että hän suhtautui asiaan jos ei intohimolla niin ainakin kiihkolla.

Amerikkalaisrouva tiedusteli minulta, että voisinko ottaa yhteyttä johonkin viranomaiseen tästä pulunpaskaongelmasta ja lupasin tietenkin - samalla ajatellen niitä satoja kaupungin byrokraattien hoitamatta jääneitä asioita - soittaa sopivalle virkamiehelle. Naisen suu levisi innostuneeseen hymyyn, aivan kuin olisi juuri kuullut tulevansa isoäidiksi. "Oh, really? Could you? Wonderful!", hän sanoi ilahtuneena. Samalla huomasin junan lähtöajan olevan lähellä ja pahoittelin rouvalle, että minun pitää lähteä ajamaan. "Well, Happy Valentine´s day!", rouva vastasi. Toivotin samaa hänelle ja jatkoin matkaani ohjaamoon.

Täytyy myöntää, että en ikinä soittanut minnekään virastoon, koska kokemuksesta tiesin, ettei yhteydenotollani olisi ollut juuri mitään vaikutusta: puluja on edelleen Mellunmäen metroasemalla paskomassa, ja virkamiehet tietävät siitä, mutta eivät ole voineet lopettaa sitä. Kohtaamisestani rouvan kanssa jäi kuitenkin hyvä mieli ja loppupäivän mietin, mikä oli saanut amerikkalaisrouvan muuttamaan valtameren takaa Mellunkylään ja stressaamaan pulunpaskoista. Se jäi arvoitukseksi.

Ajan hammas ohjaamossa

Jokunen ajan rattaan pyörähdys on kosmoksen halki vierinyt siitä hetkestä, kun opintoihinsa sotkeutunut ja asunnostaan luopumaan joutunut nuorukainen näki orastavan toivon ilmaisjakelulehden sivulla:


Helsingin kaupungin liikennealan ammattioppilaitos järjestää
METROJUNANKULJETTAJAKURSSIN


Kaksi kuukautta kestävältä kurssilta maksettaisiin palkkaa noin 27mk/tunti ja kurssin päätyttyä siirryttäisiin raakaan työhön, josta saisi noin 30% enemmän palkkaa kuin aikaisemmista siivoushommista. Työsuhde-etuna saisi vieläpä ilmaisen matkalipun seutualueella ja kiinnostavan harvinaisen työn. Tämä oli enemmän kuin nuorukainen oli ikinä osannut toivoakaan! Nyt pääsisi irtautumaan ahdistavasta kierteestä lattiamopin ja Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan seitkytlukulaisen rangaistuslaitosmaisten luentosalien välistä.


Tuosta hetkestä on jo pian kymmenen vuotta, ja edelleen tuo "opiskelijanuorukainen" nököttää metron ohjaamossa miettien tulevaisuuttaan. Opiskelut ovat vaihtuneet jo useamman kerran, metrojunat ovat modernisoituneet, automaattimetroa aletaan pian rakentaa; jenkkakahvat ovat suurentuneet entisen nuorukaisen vyötäröllä, ajan hammas on nakertanut psyyken reikäjuustoksi ja entisestä viilipytystä on tullut arvaamaton raivopää. Kaikkea se elon ihanuuksien silmäily tuulilasin ja sivupeilin lävitse ihmiselle tekeekin!


Miten vuodet ravintolavaununkuljettajana metrojunankuljettajana ovat muuttaneet minua? Ikävä sanoa, mutta turha sinisilmäisyys on hävinnyt ja luonteeseen on imeytynyt aimo annos kyynisyyttä ja aggressiota. Tietynlainen kyllästyminen ihmisiin ja erakoitumisen halu ovat tulleet voimakkaammiksi. Ehkäpä se johtuu vain luonteestaní tai depressioalttiudesta, että metrojunan ajaminen monenkirjavan ihmisfaunan keskellä on vaikuttanut minuun kyynistävästi: eiväthän kaikki kollegani ole suinkaan samanlaisiksi muuttuneet.


Joskus vuosia sitten metron kyytiin tuli nainen suuren taulun kanssa. Aikataulunmukainen lähtöaika koitti juuri, kun nainen oli astumassa junaan. Koska uudemman M200 -sarjan junan ovet sulkeutuvat melko hitaasti ja vasta kolmen piippauksen jälkeen, ajattelin painaa ovet kiinni, kun nainen oli jo sisällä ja taulusta näkyi vielä kolmasosa. Ajattelin, että siihen mennessä, kun ovet alkavat sulkeutua, tämä lady on jo ehtinyt edetä niin pitkälle vaunun sisälle, että taulukaan ei ole enää oven välissä. No näin juuri kävikin, mutta Herttoniemen asemalla pois jäädessään tämä taulurouva marssi närkästyneenä ohjaamon sivuovelle ja näytti sellaista naamaa, että päättelin hänellä olevan asiaa minulle. Avasin oven ja nainen sätti minua siitä, että yritin jättää hänet ovien väliin. Yritin selittää, että eiväthän ovet olleet lähelläkään rutistaa häntä tai hänen tauluaan ja ettei se suinkaan ollut tarkoituksenikaan. Selitys ei auttanut ja nainen sanoi tekevänsä minusta valituksen ja totesi minun olevan väärällä alalla. En ehtinyt vastata, että niin kai sitten olenkin, kun nainen kiirehti jo kaukana kohti liukuportaita jättimäisen taulunsa kanssa. Valitusta hän ei lupauksestaan huolimatta tehnyt, mikä ei minua mitenkään yllättänyt.


Edellisestä tuli mieleeni, että kuinka usein kuuleekaan ihmisten kyselevän suoraan toiselta tai epäsuorasti lehtien palstoilla, että miksi joku työntekijä - usein asiakaspalvelussa työskentelevä -  ei lähde kilometritehtaalle, jos työ ei maistu. En oikein ymmärrä, että mihin me kaikki eri töihin "soveltumattomat" ihmiset laittaisimme, jos näiden olisi jätettävä työnsä vain siksi, että he eivät satu olemaan superihmisiä eli niitä aina hymyileviä, pyytettömiä, huolettomia ja uhrautuvaisia toisten ihmisten jätesäkkejä. Toki on varmasti ihmisiä joiden olisi syytä vaihtaa alaa, mutta ei sillä tuoda paratiisia maan päälle, että passitetaan kaikki ne kortistoon, jotka eivät ole unelma-ammatissaan: se kun ei tule koskaan olemaan mahdollista kaikille.


Näitä pohdiskeluja ja muisteluita ajokahvan varressa vietetyistä hetkistä tulen kirjoittelemaan tähän blogiin. Tervetuloa!