Jakkupukurouva ja Mustakallion kätyri

Metrossa liikennöidään arki-iltaisin ja viikonloppuisin kahden vaunuparin junilla eli yhteensä neljällä vaunulla. Kun juna on täyspitkä eli kolmen vaunuparin mittainen (6  vaunua), juna on likimäärin asemalaiturin pituinen, mutta kahden vaunuparin mittaisena se kattaa siis tietenkin vain 2/3 laiturista. Lyhyellä kokoonpanolla ajettaessa pysähdymme asemilla pysähtymismerkkien mukaisille paikoille. Matkustajille pysähtymispaikasta yritetään viestiä laitureiden reittinäyttöjen sekä laituriin liimattujen tarrojen avulla, jotta nämä osaisivat seisoa oikeassa paikassa ja vältyttäisiin matkustajan siirtymisen odottelulta. Jostain syystä matkustajat eivät oikein ole kuitenkaan oppineet tulkitsemaan laiturinäyttöjä  ja muistamaan junan pituuksia. Tästä johtuen arki-iltaisin ja viikonloppusin on hyvin yleistä, että väärässä päässä laituria junaa odottavat joutuvat juoksemaan junaan ja kuljettajan täytyy heitä odottaa. Viivästyksiä aikatauluun tulee, jos täytyy odotella rollaattorimummoja tai muita hitaasti liikkuvia. No tämä ei sinänsä itseäni hirveästi stressaa, mutta joitakin matkustajia ylimääräinen kävely tuntuu ärsyttävän ja  he syyllistävät siitä kuljettajaa.

Vuosia sitten pysähdyin Rautatientorin metroasemalla illansuussa viralliselle 2 vaunuparin mukaiselle pysähdyspaikalle, ja muutama henkilö seisoi taas jälleen alueella, johon juna ei ylettynyt. Näiden ihmisten joukossa oli noin 60-vuotias tyylikkäästi jakkuun ja hameeseen pukeutunut rouva. Hänen olisi ulkonäkönsä puolesta voinut kuvitella istuvan minkä tahansa pankin tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli mukanaan noin parivuotias lapsi, jota hän talutti kädestä. Nainen joutui kävelemään noin 20 metriä ja kun hän oli päässyt ohjaamon sivuikkunan kohdalle, hän näytti minulle keskisormea ja huusi lasin läpi kovaan ääneen: "FUCK YOU! KUSIPÄÄ!".

Hetken aikaa olin hämmentynyt ja mietin, mitä olin tehnyt väärin. Ajattelin ensin kuitata asian olankohautuksella, sillä usein joukkoliikenteen kuljettajia syytetään milloin mistäkin käsittämättömästä asiasta ja mieleltään sairaita ihmisiä kohtaa paljon. Asioita oppii olemaan huomioimatta. Kuitenkin minua vaivasi se, että ilmeisen epätasapainoisesti ja aggressiivisesti käyttäytyvällä naisella oli mukanaan pieni lapsi, joka on aikuisesta täysin riippuvainen. Avasin ohjaamon oven ja kävin kysäisemässä naiselta, miksi tämä näytti minulle keskisormea. Nainen nimitteli minua kusipääksi ja sanoi, että pysähdyin tahallani 20 metrin päähän hänestä. Yritin selittää naiselle, että pysähdyin aivan viralliselle paikalle ja että jos olisin ajanut hänen kohdalleen, laiturin peräpäässä seisseet ihmiset olisivat puolestaan joutuneet kävelemään 20 metriä. Nainen ei paljon selitystä kuunnellut, vaan viittasi kädellään ohjaamoon päin ja huusi minulle: "Mene sinne Mustakallion puolelle istumaan, sinä olet niitä Mustakallion kätyreitä!". Huomasin puhumisen olevan turhaa ja menin takaisin ohjaamoon.

Lähtiessäni ajamaan asemalta kohti Kaisaniemeä pohdin, että oliko naisen mainitsema Mustakallio joku lääkäri, joka oli määrännyt hänet joskus nk. tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja olisiko naisen ilmiselvä paranoidisuus alkanut siitä. Ihmettelin myös sitä, miten joku oli antanut vainoharhaiselle ja sekavasti käyttäytyvälle naiselle pienen lapsen mukaan. Mieleeni tuli ajatus, että mitä jos nainen olikin ottanut vainoharhaisuuskohtauksessaan lapsenlapsensa tai vaikkapa vieraan lapsen mukaansa ja ajatteli vievänsä tämän "turvaan". Nainen oli mitä ilmeisimmin psyykkisesti sairas, joka tarvitsi apua tilaansa ja lapsi voisi jäädä heitteille. Lapsen kohtalosta huolestuneena päätin tilata vartijan Hakaniemen asemalle.

Hakaniemessä menin matkustamoon ja sanoin naiselle, että hänen pitäisi poistua junasta laiturille ja kertoa paikalle tulleelle vartijalle, mikä hänen ongelmansa oli. Nainen kieltäytyi poistumasta ja nimitteli minua ja vartijaa. Vartija otti lapsen syliinsä ja vei tämän laiturille, jotta nainen tulisi perässä. Silloin nainen nousikin ja poistui junasta. Menin ohjaamoon jatkamaan ajoa ja liikkeelle lähtiessäni huomasin junan sivupeilistä naisen seisovan miltei kiinni vartijassa ja huutavan tälle naama punaisena solvauksia keskisormi jälleen pystyssä. Lapsi istui rauhallisena metroaseman penkillä. Seuraavalla ajokierroksella näin Hakaniemeen tullessa naisen rauhoittuneen ja istuvan kädet ristissä penkillä lapsen kanssa. Vartija seisoi vieressä ja vahti heitä. Soitin myöhemmin järjestyksenpitovalvomoon ja kysyin, miten tapaus oli päättynyt. Sieltä minulle kerrottiin tilanteen kuumentuneen sen verran, että poliisi oli täytynyt tilata paikalle. Loppujen lopuksi oli hyvä, että virkavalta saapui paikalle, koska lapsen kohtalo ja hyvinvointi olisi saattanut jäädä turvaamatta, jos vartija olisi vain poistanut naisen ja lapsen asemalta.
Tapauksesta jäi kuitenkin itselleni huvittunut mieli, sillä loppuilta kului uutta arvonimeä suussa pyöritellessä. "Mustakallion kätyri" kuulosti pahalta hahmolta jostain Tolkienin Keski-Maasta.   

Metro - koko perheen piknikjuottola

Muutin maaliskuussa takaisin Stadiin 2,5 vuoden hämäläisyyden jälkeen, vaikka vannoin aikanaan, etten koskaan muuta tänne takaisin. "Never say never" piti siis taas paikkansa. Opiskelin Hämeessä uuden ammatin ja suunnitelmiini kuului vaihtaa alaa, mutta en ole vielä onnistunut pääsemään eroon punaisesta orjuuttajasta. Työmatkan kannalta olisi ollut kestämätöntä asua Hämeessä ja käydä täällä pääkaupunkiseudulla töissä ilman autoa, sillä vuorot alkavat niin aikaisin tai loppuvat niin myöhään, ettei kulkuyhteyksiä välttämättä ole.

Yksi motivaatiotekijä muuttaa pois vuonna 2007 pois Stadista oli tietenkin sopivan opiskelupaikan löytyminen, mutta suurelta osalta siihen vaikutti myös se, että olin kurkkuani myöten täynnä Helsingin spurguja - niistä aiheutuvista aistihavainnoista kun ei pääse täällä eroon juuri missään. Kun puhun spurguista, en tarkoita kaikkia alkoholisteja: alkoholisti on tavallaan luokka, kun taas spurgu on alkoholistin heimo tai laji. Spurgulla en itse tarkoita kaikkia epäsiistejä alkoholisoituneita ihmisiä vaan lähinnä röyhkeitä, sotkevia sekä laeista ja muista ihmisistä piittaamattomia julkijuopottelijoita. Spurgu useimmiten onkin trendien mukaan pukeutunut nuori aikuinen, joka kuvittelee koko maailman katsovan ihastellen hänen orastavaa päihdeongelmaansa. Spurgulle on täysin normaalia juoda olutta päivittäin ja julkisesti kaikkialla, missä hän ikinä kulkeekin: kadulla, metrossa, bussissa, kauppakeskuksessa, elokuvateatterissa jne. Olutta litkivät spurgut eivät tietenkään pidä itseään edes alkoholisteina, sillä "oluthan on vain virvoitusjuoma".

Kun aloitin metrojunankuljettajan työt kymmenisen vuotta sitten, oli muiden kuin "metsien miesten" ryypiskely junissa ja asemilla rajoittunut pääasiassa perjantai- ja lauantai-iltoihin. Sunnuntain koittaessa alkoi rauhallinen jakso, jota kesti seuraavaan perjantaihin asti. Kymmenessä vuodessa on kuitenkin ns. tavallisten metromatkustajien suhteessa alkoholiin tapahtunut merkittävä muutos, eli sitä nautitaan häpeilemättä ja muiden matkustajien oikeuksista piittaamatta. Erityisesti nuoret aikuiset kulkevat nykyisin päivittäin avatut oluttölkit käsissään asemilla ja junissa: usein tölkin avaamista oikein säästellään siihen asti, että päästään ensin metroon mukavasti istumaan. Lakeja arvossa pitävänä kansalaisena en voi ikinä ymmärtää, miksi ihmisten on annettu pyyhkiä järjestyslailla p****ttään; sanktioita ei seuraa juuri kenellekään, eikä poliisi vaivaudu niitä juuri edes antamaan. Ihmiset ostavat ja juovat päivittäin yhä suurempia määriä nk. mietoja alkoholijuomia ja tämä näkyy myös metrosta löytyvien tyhjien olutpakkausten koossa. Enää ei juuri kukaan kanniskele sixpackejä, ja mäyräkoiratkin ovat käymässä harvinaisemmiksi. Nykysuosikki olutlaatikko vaihtuu kai pian pyörillä perässä vedettäväksi tynnyriksi, johon mahtuu taas tuplasti enemmän juotavaa.

Metrojunankuljettajan aistikokemukset 
vastaavat pullonpalautuspisteenhoitajan, baarimikon tai jäteautonkuljettajan kokemuksia.
Matkustajien lisääntynyt juopottelu näkyy ja haisee metrojunien lattioilla. Roskat,
tupakantumpit, ruoantähteet ja olut tekevät lattioille ja penkeille kuvottavan cocktailin, joka pahimmillaan valuu oven ali ohjaamon puolelle. Erityisesti viikonloppuiltaisin ohjaamoon tunkeutuu usein myös tupakansavu, sillä oluen liuottamilla aivoilla on luontevaa sytyttää tupakkakin missä tahansa. Jos metrossa ei kulkisi yhtään ammattimaista pullonkerääjää ja kaikki tyhjät pullot tai tölkit jäisivät metrojunan lattialle, loppuillasta matkustajat joutuisivat kirjaimellisesti kahlaamaan niiden seassa. Ehkäpä olisi hyvä, että olutpullot ja -tölkit olisivat pantittomia, niin näkisimme ympäristössämme konkreettisesti "eurooppalaisen" juomakulttuurimme luonteen. Monissa Helsingin ravintoloissa on - ehkä syystäkin - korkeat sisäänpääsyikärajat ja kalliit hinnat, joten janoiset parikymppiset ovat tehneet metrosta oman piknikravintolansa. Piknikravintolaan voi hakea marketista tarjouskaljansa, eikä siellä ole ahdistavaa pokea kiusaamassa, jos tekee mieli heittää olut vaikkapa seinään tai tupakoida. Tämän vuoksi metron paikka piknikravintolana tai ns. pohjienjuomispaikkana on saavuttanut suuren suosion. Viikonlopun myöhäisistä junista on joskus vaikea löytää matkustajaa, jolla ei olisi avattu alkoholijuomapakkaus kädessään.

Mutta, mutta. Emmehän me stadilaiset ja suomalaiset halua tietenkään asua "pohjoiskoreassa", joten silmäilemme suu vaahdossa markettien oluttarjouksia, ostamme alkoholijuomia mahdollisimman paljon ja kuvittelemme, ettei tällä vapaudellamme ole hintalappua. Eläkäämme siis kuin viimeistä päivää!