Ajan hammas ohjaamossa

Jokunen ajan rattaan pyörähdys on kosmoksen halki vierinyt siitä hetkestä, kun opintoihinsa sotkeutunut ja asunnostaan luopumaan joutunut nuorukainen näki orastavan toivon ilmaisjakelulehden sivulla:


Helsingin kaupungin liikennealan ammattioppilaitos järjestää
METROJUNANKULJETTAJAKURSSIN


Kaksi kuukautta kestävältä kurssilta maksettaisiin palkkaa noin 27mk/tunti ja kurssin päätyttyä siirryttäisiin raakaan työhön, josta saisi noin 30% enemmän palkkaa kuin aikaisemmista siivoushommista. Työsuhde-etuna saisi vieläpä ilmaisen matkalipun seutualueella ja kiinnostavan harvinaisen työn. Tämä oli enemmän kuin nuorukainen oli ikinä osannut toivoakaan! Nyt pääsisi irtautumaan ahdistavasta kierteestä lattiamopin ja Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan seitkytlukulaisen rangaistuslaitosmaisten luentosalien välistä.


Tuosta hetkestä on jo pian kymmenen vuotta, ja edelleen tuo "opiskelijanuorukainen" nököttää metron ohjaamossa miettien tulevaisuuttaan. Opiskelut ovat vaihtuneet jo useamman kerran, metrojunat ovat modernisoituneet, automaattimetroa aletaan pian rakentaa; jenkkakahvat ovat suurentuneet entisen nuorukaisen vyötäröllä, ajan hammas on nakertanut psyyken reikäjuustoksi ja entisestä viilipytystä on tullut arvaamaton raivopää. Kaikkea se elon ihanuuksien silmäily tuulilasin ja sivupeilin lävitse ihmiselle tekeekin!


Miten vuodet ravintolavaununkuljettajana metrojunankuljettajana ovat muuttaneet minua? Ikävä sanoa, mutta turha sinisilmäisyys on hävinnyt ja luonteeseen on imeytynyt aimo annos kyynisyyttä ja aggressiota. Tietynlainen kyllästyminen ihmisiin ja erakoitumisen halu ovat tulleet voimakkaammiksi. Ehkäpä se johtuu vain luonteestaní tai depressioalttiudesta, että metrojunan ajaminen monenkirjavan ihmisfaunan keskellä on vaikuttanut minuun kyynistävästi: eiväthän kaikki kollegani ole suinkaan samanlaisiksi muuttuneet.


Joskus vuosia sitten metron kyytiin tuli nainen suuren taulun kanssa. Aikataulunmukainen lähtöaika koitti juuri, kun nainen oli astumassa junaan. Koska uudemman M200 -sarjan junan ovet sulkeutuvat melko hitaasti ja vasta kolmen piippauksen jälkeen, ajattelin painaa ovet kiinni, kun nainen oli jo sisällä ja taulusta näkyi vielä kolmasosa. Ajattelin, että siihen mennessä, kun ovet alkavat sulkeutua, tämä lady on jo ehtinyt edetä niin pitkälle vaunun sisälle, että taulukaan ei ole enää oven välissä. No näin juuri kävikin, mutta Herttoniemen asemalla pois jäädessään tämä taulurouva marssi närkästyneenä ohjaamon sivuovelle ja näytti sellaista naamaa, että päättelin hänellä olevan asiaa minulle. Avasin oven ja nainen sätti minua siitä, että yritin jättää hänet ovien väliin. Yritin selittää, että eiväthän ovet olleet lähelläkään rutistaa häntä tai hänen tauluaan ja ettei se suinkaan ollut tarkoituksenikaan. Selitys ei auttanut ja nainen sanoi tekevänsä minusta valituksen ja totesi minun olevan väärällä alalla. En ehtinyt vastata, että niin kai sitten olenkin, kun nainen kiirehti jo kaukana kohti liukuportaita jättimäisen taulunsa kanssa. Valitusta hän ei lupauksestaan huolimatta tehnyt, mikä ei minua mitenkään yllättänyt.


Edellisestä tuli mieleeni, että kuinka usein kuuleekaan ihmisten kyselevän suoraan toiselta tai epäsuorasti lehtien palstoilla, että miksi joku työntekijä - usein asiakaspalvelussa työskentelevä -  ei lähde kilometritehtaalle, jos työ ei maistu. En oikein ymmärrä, että mihin me kaikki eri töihin "soveltumattomat" ihmiset laittaisimme, jos näiden olisi jätettävä työnsä vain siksi, että he eivät satu olemaan superihmisiä eli niitä aina hymyileviä, pyytettömiä, huolettomia ja uhrautuvaisia toisten ihmisten jätesäkkejä. Toki on varmasti ihmisiä joiden olisi syytä vaihtaa alaa, mutta ei sillä tuoda paratiisia maan päälle, että passitetaan kaikki ne kortistoon, jotka eivät ole unelma-ammatissaan: se kun ei tule koskaan olemaan mahdollista kaikille.


Näitä pohdiskeluja ja muisteluita ajokahvan varressa vietetyistä hetkistä tulen kirjoittelemaan tähän blogiin. Tervetuloa!